KULTTUURINEN MIELEN OHJELMOINTI
Muistisairaan vanhuksen ja häntä hoitavien henkilöiden elämänkokemukset voivat olla hyvin erilaiset. Miten omainen tai ammattilainen voi ymmärtää vanhuksen tapaa toimia?
Geert Hofstede seuraajineen on vuodesta 1992 lähtien julkaissut arvostettuja tutkimuksia kulttuurisesta mielen ohjelmoinnista. Aikaa hyvin kestänyt teoria voi avata muistisairasta hoitavalle henkilölle uuden näkökulman hoidettavaan.
Kulttuurinen ohjelmointi
Kulttuurinen mielen ohjelmointi muodostuu elämän varrella opituista omalle kulttuurille tyypillisistä tavoista ajatella, tuntea ja toimia.
Suurin osa kulttuurista omaksutaan lapsuudessa. Sen lähteenä on ihmisen kasvuympäristö, joka pyrkii sosiaalistamaan jäsenensä ja opettamaan heille yhteisön arvoja, asenteita ja ihanteita.
Ohjelmointi alkaa perheessä ja jatkuu esimerkiksi naapurustossa, koulussa, erilaisissa ryhmissä ja työpaikoilla (Hofstede ja muut 2010).
Kulttuurinen ohjelmointi on yleensä hyvin voimakas ja sen muuttaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Muistisairasta vanhusta hoitavan henkilön kannattaa kuitenkin tutustua siihen ja opetella tulemaan toimeen niin vanhuksen, omaisten kuin omankin ohjelmointinsa kanssa.
Nimitystä kulttuuri käytetään esimerkiksi kansallisista, alueellisista, etnisistä, uskonnollisista tai kieliryhmistä.
Sanaa käytetään myös organisaatioiden, ammattiryhmien, sukupuolten, sukupolvien, sosiaaliluokkien tai muiden ryhmien kulttuureista.
Kulttuuri
Ihmisluonto määrittelee yksilön psykologiset perustoiminnot, esimerkiksi kyvyn tuntea pelkoa, vihaa, rakkautta, iloa, surua tai häpeää.
Kulttuuri määrittää sen, miten ihminen näiden tunteiden vallassa toimii.
Kulttuuri on ryhmälle tai yhteisölle tunnusomainen ja sen vaikutuspiirissä opittu. Sen muodostavat kunkin yhteisön kirjoittamattomat säännöt, jotka vaikuttavat muun muassa siihen, miten ryhmän jäsen määrittelee itsensä.
Herra V. oli lähes koko elämänsä ajan toiminut erilaisissa luottamustehtävissä ja tunsi olevansa edelleen yhteisellä asialla. Hän sai muut asukkaat ärtymään ottamalla äänekkäästi kantaa esimerkiksi uutisiin ja käyttämällä melko karkeaa kieltä.
Kulttuurinen ohjelmointi on vahva
Kulttuurisen ohjelmoinnin käsite on hyvä ymmärtää ja hyväksyä ohjelmoinnin voima. Vaikka vanhus olisi koko elämänsä ajan pyristellyt irti alkuperäisestä ohjelmoinnistaan, se seuraa aina mukana.
Vanhuksen katkeruus tai vastenmielisyys menneisyyden olosuhteita, toimintatapoja tai vaikka arvoja kohtaan voivat ikääntyessä voimistua. Opittu ja torjuttu kulttuuri voi myös murtautua taustalta takasin ihmisen toimintaa ohjaavaksi tekijäksi.
On hyvin tavallista, että omia lapsia varjellaan ikäviltä asioilta. Muistisairaan omaisten onkin hyvä ymmärtää, että vanhuksen alkuperäisen kulttuurisen ohjelmoinnin esiinnousu saattaa tuoda tullessaan myös yllätyksiä.
Rouva K. oli kotoisin hyvin köyhästä perheestä, jossa oli pulaa aivan kaikesta. Hän oli muuttanut pois kotiseudultaan, hankkinut hyvän ammatin ja kerryttänyt sievoisen omaisuuden – eikä salaillut saavutuksiaan. Muistisairauden myötä hän ryhtyi piilottelemaan ruokaa vaatteisiinsa.
Kun muistisairaan vanhuksen kyky kontrolloida impulssejaan pettää, hänen alkuperäinen kulttuurinen ohjelmointinsa tulee esiin selkeimmillään. Vanhusta on silloin vain ymmärrettävä, ei ainakaan syyllistettävä ja ennen kaikkea on ymmärrettävä “olla opettamatta häntä tavoille”. Haittojen minimointi on viisain tapa puuttua ei-toivottuun toimintaan.
Kulttuurinen mielen ohjelmointi vaikuttaa paitsi hoidettavissa, myös hoitajissa – tiedostettiin se tai ei.
Muistisairasta vanhusta hoitavan henkilön on hyvä opetella tunnistamaan paitsi hoidettavan myös oma kulttuurinen ohjelmointinsa. Kulttuuri ei vaikuta vain ihmisen päivittäiseen toimintaan, vaan myös siihen, miten hän perustelee toimintaansa – esimerkiksi hoitotyössä.
Kulttuurisen ohjelmoinnin erilaisuus voi etäännyttää ihmiset toisistaan ja hoitotyön haasteeksi voi nousta esimerkiksi kaupunkilaisen ja maaseudun ihmisen vaikeus ymmärtää toisiaan.
Maalaistalon isäntä herra K. asteli joulukuusen taakse käydäkseen tarpeillaan. Hoitaja huomasi sen ja ohjasi hänet vessaan. Siellä herra K. kuitenkin kieltäytyi asioimasta: ”En minä lähteen silimään kuse!”
Kulttuurinen ohjelmointi ilmenee monin tunnistettavin tavoin
Hofstede ja muut (2010) kuvaavat kulttuurista ohjelmointia useiden ulottuvuuksien avulla. He lähestyvät sitä muun muassa tutkien, miten ihminen suhtautuu auktoriteetteihin ja miten hän kestää epätietoisuutta.
Ryhmät, yhteisöt ja aikakaudet, joiden vaikutuspiirissä ihminen elämänsä viettää, opettavat hänet myös huolehtimaan ensisijaisesti itsestään tai muista ja arvostamaan joko ”miehisiä tai naisellisia” ominaisuuksia.
Kun puhutaan maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä korostavasta kulttuurista, on hyvä unohtaa Hofsteden sanavalintaan sisältyvät oletusarvot. Ominaisuuksien kiistanalaiset nimet ovat kuitenkin kestäneet aikaa, eikä parempiakaan ole tilalle löydetty.
Suhtautuminen valtasuhteisiin
Lapsuuden perheen vaikutus kulttuuriseen ohjelmointiin on äärimmäisen voimakas ja varhain syntyneitä vaikutuksia on hyvin vaikea muuttaa. Sieltä kumpuaa muun muassa suhtautuminen auktoriteeteihin.
Hoitavat henkilöt voivat edustaa ikääntyneelle hoidettavalle ja hänen omaisilleen jonkinasteista auktoriteettia. Hoitajien onkin ymmärrettävä, että muiden auktoriteettien tapaan myös he saattavat ”periä hoidettavansa lapsuuden”.
Sanonta tarkoittaa sitä, että vanhus tai omainen voi sijoittaa menneisyyden auktoriteettien ominaisuuksia auktoriteetteina pitämiinsä nykyisyyden henkilöihin.
Hoitajat ovat alttiina joutumaan joko turvallisen tai uhkaavan symbolihenkilön rooliin.
Ymmärtääkseen muistisairasta ja hänen omaisiaan, hoitajien on osattava seurata heidän tapaansa toimia. Esimerkiksi miten he ottavat vastaan neuvot tai muun ohjaamisen, onko heillä taipumus tukeutua henkilökuntaan, ja ovatko he rohkeita tekemään aloitteita? (Hofstede & Milosevic 2018.)
Herra R. ei pitänyt ohjeista. Niitä kuullessaan hän alkoi tanssahdella ja toistella pilkallisesti hoitajan sanoja.
Hoitajien on rohjettava arvioida myös omaa osuuttaan, mikäli he havaitsevat arkuutta tai orastavaa aggressiota hoidettavissa tai omaisissa. On pysähdyttävä miettimään, miten henkilökunta neuvot antaa ja miten ohjaus tehdään, tai miten hoitajat suhtautuvat vanhusten ja omaisten tuen tarpeeseen ja erilaisiin aloitteisiin.
Muistisairasta hoitavan henkilön on hyvä pohtia myös sitä, millaisen auktoriteetin “opissa” hän itse on ollut, ja pystyykö hän tunnistamaan sen vaikutuksen omaan toimintaansa.
Epävarmuuden kestäminen
Toinen kulttuurisen ohjelmoinnin ulottuvuus kertoo siitä, kuinka ahdistavana ihminen kokee epävarmuuden. Muistisairaus vaikeuttaa vanhuksen orientoitumista aikaan ja paikkaan sekä kykyä ennakoida sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se voi saada myös aiemmin epävarmuutta hyvin kestäneen vanhuksen ahdistumaan.
Muistisairauden alkuvaiheessa vanhus osaa vielä hyödyntää esimerkiksi ilmoitustauluja, kylttejä, muistilappuja, rutiineja ja realiteetteihin orientoivia ohjeita. Niitä ei kannata väheksyä, vaikka ne eivät pidemmälle edennyttä sairautta potevia vanhuksia auttaisikaan.
Vanhus saattaa etsiä turvaa myös joustamattomista säännöistä ja totutuista tavoista. Muistisairasta hoitavan henkilön on osattava tarkkailla myös sitä, onko vanhuksella korostunut käsitys kielletyistä ja sallituista asioista. (Hofstede & Milosevic 2018.)
Neiti U. osasi ruokailla etiketin mukaisesti. Hänellä oli pöytätapojen lisäksi vahva käsitys myös esimerkiksi siitä, miten naisen tulee istua ja pukeutua. Hän ei säästellyt sanojaan ja aiheutti usein hämmennystä muissa asukkaissa, jotka eivät ymmärtäneet, miksi heitä komennetaan.
Epävarmuuden välttäminen voi olla tärkeä asia myös hoitajalle. Muistisairasta vanhusta hoitava henkilö voi ahdistua siitä, että hän ei koskaan voi olla täysin varma mistä vanhuksen puheissa tai teoissa on kysymys, ja onko hän oikeasti avuksi vanhukselle tai omaisille. Kaikki ei aina mene niin kuin hoitaja toivoisi.
Yksilöllisyys ja kollektiivisuus
Hofstede ja muut (2010) kirjoittavat myös kulttuurisen ohjelmoinnin yksilöllisyyttä tai kollektiivisuutta korostavasta ulottuvuudesta.
Yksilöllisyydellä he tarkoittavat kulttuurin piirrettä, jonka mukaan ihmisen huolenpidon on hyvä kohdistua pääasiassa omaan itseen. Kollektiivisuus tarkoittaa kulttuuriin sisältyvää velvollisuutta huolehtia myös muista. Näiden piirteiden merkitys korostuu hoitopaikoissa, joissa muistisairas joutuu väistämättä ryhmän jäseneksi.
Rouva H. oli “äidillisyyden” perikuva. Hän sai hämminkiä aikaan ojentamalla auttavan kätensä aivan kaikkeen ja kaikille.
Hoitava henkilö voi pohtia omaa yksilöllisyysulottuvuuttaan seuraamalla esimerkiksi sitä, rohkeneeko hän toteuttaa työssä omaa tapaansa toimia, taitojaan ja kykyjään. Siitä kertoo myös, minkälaisena hoitaja näkee mahdollisuutensa kehittää itseään ja osaamistaan. (Vrt. Hofstede ja muut 2010.)
Kollektiivisuuden asteesta kertoo, muodostaako hoitaja identiteettinsä enemmän työryhmän vai oman itsensä kautta, kykeneekö hän arvostamaan omia mielipiteitään, ilmaisemaan itseään monipuolisesti ryhmässä sekä kykeneekö hän antamaan ja ottamaan vastaan palautetta. (Vrt. Hofstede ja muut 2010.)
Samanhenkisten työtovereiden kanssa on mukava työskennellä, mutta…
Pahimmillaan työryhmän sisäinen vetovoima eli koheesio kasvaa niin suureksi, että uusia työtovereita, vanhusten omaisia ja lopulta jopa vanhuksia pidetään häiriötekijöinä. Myös esihenkilö tai työnohjaaja voidaan nähdä oman kuplan ulkopuolisena ja siksi epäilyttävänä.
Maskuliinisuus ja feminiinisyys
Hofstede ja Milosevic (2018) kirjoittavat maskuliinisuuden ja feminiinisyyden vaikutuksesta ja viittaavat siihen, että ihmiset arvostavat miehisiä ja naisellisia piirteitä eri tavoin.
Jokaisessa ihmisessä on ominaisuuksia, joita paremman puutteessa kutsutaan maskuliinisiksi ja feminiinisiksi. Ne painottuvat eri tavoin, ja piirteen ilmiasu voi olla huomaamatonta tai hyvin ilmeistä. On tosiasia, että on olemassa esimerkiksi myötätuntoisia ja vähemmän myötätuntoisia ihmisiä, mutta piirteen nimeäminen miehiseksi tai naiselliseksi jakaa mielipiteitä.
Hoitaja voi, Hofsteden (1992) kuvauksen mukaan arvioida omaa kulttuurista ohjelmointiaan miettimällä esimerkiksi missä määrin hän kykenee aitoon myötätuntoon ja toisen ihmisen tukemiseen. Minkä merkityksen hän antaa ihmissuhteille? Osaako hän puhua tunteista, ilmaista ja käsitellä niitä? Entä miten hän itse suhtautuu sukupuolten tasa-arvoon?
Hoitajan on hyvä tuntea omat ja hoidettaviensa kulttuuriset piirteet. Ne ovat osa tunnistettavuutta ja niiden merkityksen ymmärtäminen tukee hoitotyötä – kunhan pitää mielessä, että sekä hän itse, että hoidettavat voivat yllättää ja toimia vastoin kaikkia odotuksia.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä
Lisätietoa mm.
Hofstede, G. (1992). Kulttuurit ja organisaatiot – Mielen ohjelmointi (suom. R. Liljamo). Helsinki: WSOY.
Hofstede, G., Hofstede, G. J. & Minkov, M. (2010). Cultures and Organisations. Software of the Mind: Intercultural Cooperation and Its Importance for Survival (3rd edition). New York: McGraw-Hill.
Hofstede, G. & Milosevic, D. (2018). Dimensionalizing cultures: The Hofstede model in context. Online readings in psychology and culture, 2 (1). https://doi.org/10.9707/2307-0919.1014
Porkka, S-T. (2020). Kulttuurinen mielen ohjelmointi. Teoksessa T. Tenhunen & S-T. Porkka (toim.), Vapaaehtoistyön työnohjauksen teoriaa ja käytäntöä (s. 37–48). Helsinki: MIELI Suomen Mielenterveys.
Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
