MUISTISAIRAALLE AIKA MENETTÄÄ MERKITYKSENSÄ

Vuosia kertyy, samoin kokemuksia. Osaammeko elää niin, että emme välttele ikävien kokemusten läpikäymistä? Paljonko niitä on jo “unohdettuna” ja vain odottamassa päivää, jolloin ne nousevat pintaan ja vaativat tulla käsitellyiksi?

Muistisairas liikkuu ajassa usein hämmästyttävän nopeasti

Muistisairas vanhus ei voi tahdonvoimalla pitää menneisyyden tapahtumia ja niihin liittyviä käsittelemättömiä tunteitaan piilossa.

Ne nousevat pidäkkeettömästi pintaan jonkin ulkoisen tai sisäisen ärsykkeen vuoksi – alkuperäiseen tapahtumaan liittymättömässä tilanteessa ja asiaan liittymättömien ihmisten läsnä ollessa.

Syy vanhuksen kokemiin tunteisiin ei useinkaan ole ilmeinen, se ei meille kuulu, eikä sitä aina saada selville, vaikka yrittäisimme. Meille ei myöskään kuulu, muistaako vanhus alkuperäisen tapahtuman ”oikein”.

Herra P. oli aikoinaan ollut vastuullisessa asemassa ja vastannut esimerkiksi isoista rahasummista. Eräänä päivänä hän alkoi ravistella osaston ulko-ovea ja vaati päästä lähtemään. Hoitaja pysähtyi kysymään, mitä tapahtuu. ”Tuolla ne ryyppäävät niitä rahoja”, herra P. sanoi ja osoitti rappukäytävään.

Yhtäkkiä hän lopetti oven ravistelun, kääntyi hoitajan puoleen ja kysyi: ”Missä se poika on?” Hämmästynyt hoitaja kysyi mikä poika ja sai vastaukseksi: ”No se oli juuri tässä”. Oli. Herra P:n poika oli ollut osastolla käymässä noin puoli tuntia aiemmin. ”Hän lähti jo” sanoi hoitaja tajuttuaan mistä oli kysymys – ja herra P. kääntyi jatkamaan oven ravistelua.  

Vanhuksen äkilliset palaamiset nykyhetkeen voivat yllättää ja niihin onkin syytä varautua. Niihin on myös sopeuduttava.

Äkilliset paluut nykyhetkeen ovatkin erittäin hyvä perustelu vaatimukselle, että muistisairaalle ei koskaan saa valehdella. Hän kuitenkin perimmältään tietää missä mennään ja valehtelusta kiinni jääminen on loukkaus häntä kohtaan.

• Keskustelu etenee vanhuksen ehdoilla ja meidän muiden tehtävänä on vain seurata, kun hän siirtyy seuraavaan asiaan.

Vanhus valitsee itse mitä muistaa, milloin muistaa ja miten muistaa

Muistisairasta ja hänen mielikuviaan on kunnioittava aidosti. Mielikuvat ja tunteet, joissa vanhus ajoittain elää, ovat hänen sisäinen todellisuutensa. Sitä on pidettävä hänelle itselleen täytenä totena ja validina, eli ”luotettavana, pätevänä ja voimassa olevana”.

Kun kohtaa muistisairaan vanhuksen, on muistettava kaksi asiaa:

• Kukaan ei voi pakottaa toista kohtaamaan todellisuutta vastoin tahtoaan – ei mennyttä, eikä nykyistä todellisuutta.

• Osaavan kohtaamisen perusajatus on, että ajan tasalla pysyminen ei ole vanhuksen hyvinvoinnin mitta. Tärkeämpää on, että hän saa käsiteltyä vaivaamaan jääneitä menneisyyden tapahtumia.  

Muistisairas vanhus kohdataan aina olettaen, että hän on kohtaamisen hetkellä orientoitunut aikaan ja paikkaan. Hän tietää esimerkiksi olevansa ikäihminen, missä hän on, mitä tapahtuu ja kenen kanssa hän puhuu.

Vasta kun huomataan, että niin ei ole, lähdetään mukaan menneisyyden mielikuviin.

Rouva S. kyseli usein edesmennyttä miestään ”Mattia”. Kun hänelle kerrottiin, että Matti on kuollut, hän saattoi sanoa: ”Ai niin, en muistanu.” Usein hän kuitenkin kivahti: ”Eikä oo, juurihan se tästä lähti.”

Vastalause oli merkki siitä, että oli ”siirryttävä aikaan”, jota rouva S. sillä hetkellä mielikuvissaan eli. Oli keskityttävä häneen ja siihen hetkeen, kun Matti oli kadonnut.

Oli myös yritettävä tavoittaa rouvan tunnetila: kyselikö hän Mattia peloissaan, surullisena, vihaisena tai lempeästi ja asetettava sanansa sen mukaan.

Vaikka pyrimme tavoittamaan puheeksi ottamisen sävyn, meidän ei pidä tehdä siitä varmoja oletuksia ja lähteä niiden pohjalta ohjaamaan keskustelua. Muistisairaalle on tehtävä neutraaleja kysymyksiä ja tarvittaessa voimme aina turvautua pyyntöön: ”Kerro lisää”.  

Muistisairas tarjoaa puheenaiheen kuin kuka tahansa meistä

Vaikeammin muistisairas vanhus ei yleensä ole kovin puhelias. Hän tulee puhumaan lähinnä silloin, kun hän elää uudelleen jotain käsittelyä vaativaa asiaa.

Ottaessaan jonkin asian puheeksi, vanhus toivoo, että siitä puhutaan hänen kanssaan – tai ainakin kuunnellaan häntä.

• Vanhuksella on oikeus aina itse päättää milloin ja mistä asiasta hän puhuu. Me emme saa urkkia asioita, joiden kuvittelemme vaivaavan häntä.

Vanhus saa myös päättää keskustelun juuri silloin kun haluaa ja siihenkin on vain tyydyttävä. Keskustelun päättäminen on osoitus siitä, että hän on saanut sanottua tärkeimmän sekä siitä, että muistisairas vanhus ei kykene keskittymään edes ikävään asiaan kovin pitkää aikaa kerrallaan. 

Rouva L. lähti hoitokodista ja nuori hoitaja kiirehti perään. Hän tavoitti vanhuksen kadunkulmassa ja tiedusteli mihin tämä on menossa. Vanhus alkoi kiihtyneenä kertoa olevansa myöhässä töistä “eikä siitä kunnian kukko laula”. Seuraavaksi hän kuitenkin ehdotti, että: ”Eiköhän mennä takasi, kun täällon niin kylymäki.”

Nuori hoitaja kertoi hymyillen olevansa hieman pettynyt, kun hyvin alkanut yhteinen muistelun hetki päättyi niin lyhyeen.

Kolme tietoisuuden tasoa

Muistisairauden edetessä menneisyyden torjutut muistot tai ”unohdetut” tapahtumat alkavat pulpahdella esiin, yllättäen ja pidäkkeettömästi.

Ne kumpuavat eletystä elämästä ja nousevat esiin siinä muodossa, minkälaisen muistikuvan ne ovat aikoinaan jättäneet, tai millaiseksi muistikuva on elämän varrella muokkautunut.

Muistiin on taltioitunut myös paljon asioita, joita sinne ei ole tietoisesti tallennettu. Jokaisen tietoisuuden tason muistot voivat kuitenkin murtautua esiin ja vaikuttaa voimallisesti nykypäivän toimintaan.

Osa niistä ilmenee ilman, että syytä tunteisiin tai käyttäytymiseen voidaan muistaa, ymmärtää tai selittää.

1. Tietoisuus

Ihmiset ovat jatkuvasti tekemisissä “arkisen” tietoisuuden tason kanssa. Se sisältää asioita, jotka voidaan muistaa ja joista voidaan kertoa. “Olen vihainen, koska…”

2. Torjuttu tiedostamaton

Elämän varrella kertyy myös kokemuksia ja tunteita, jotka ovat liian kivuliaita tai järkyttäviä muistettavaksi. Niihin liittyvät muistot piilotetaan torjuttuun tiedostamattomaan.

Ei kuitenkaan ole aivan varma, onko ihminen niin tehdessään todella torjunut muistot, vai muistaako hän ne, mutta on päättänyt olla välittämättä niistä, kieltää niiden olemassaolon tai vähättelee muistojen merkitystä.

Muuten hillitty herra E. alkoi eräänä päivänä huutaa apua. Hoitajien kiirehdittyä paikalle, hän osoitti eri kohtia kehossaan ja valitti, että tuohon ja tuohon osui. Herra E:n osoittamissa kohdissa oli arpia.

Tapahtumaa pohdittiin herra E:n lasten kanssa. He muistivat kertomuksen siitä, että isä oli 19-vuotiaana haavoittunut sodassa pahasti, maannut tuntikausia jäähileisessä saviliejussa ja pelännyt kuolevansa.

Herra E. ei ollut koskaan suostunut puhumaan sotakokemuksistaan. Hän ei suostunut edes kuuntelemaan muiden muisteluja.

3. Ei-torjuttu tiedostamaton

Kolmas ja syvin tietoisuuden taso on niin sanottu ei-torjuttu tiedostamaton. Siihen kertyy asioita, joita ei ole koskaan tiedostettu, eikä siis myöskään torjuttu.

Näin käy esimerkiksi onnettomuuden sattuessa. Uhri ei muista tapahtuman kulkua, mutta esimerkiksi tunto-, kuulo- ja hajuaisti ovat “nauhoittaneet” sen.

• Kokemus voi myöhemmin nousta esiin outoina tuntemuksina, ei kuvailtavina muistoina.

Myös hyvin varhaisia, jo ennen puheen oppimista koettuja asioita taltioituu ei-torjuttuun tiedostamattomaan. Ne eivät tallennu sanoina ja niistä käytetty nimi implisiittinen muisti (ei-tietoinen, ei-tahdonalainen ja ei-sanallinen) onkin näille tallenteille osuva.

Liian vaikeat ja hyvin varhaiset kokemukset ohjautuvat suoraan ei-torjuttuun tiedostamattomaan. Niitä ei voida palauttaa mieleen tarinana, mutta ne vaikuttavat tunteisiin ja käyttäytymiseen.

Muistisairaan ei-torjutusta tiedostamattomasta kumpuavat ja selittämättömänä käytöksenä ilmenevät vahvat mielikuvat saattavat pelästyttää omaiset tai hoitajat. Tilanteeseen on kuitenkin suhtauduttava aina niin kuin se olisi ajankohtainen. Vanhukselle on vakuutettava, että hän on turvassa ja häntä ei jätetä yksin.

• Tilanne menee yleensä nopeasti ohi, kun muistisairas tuntee olonsa turvalliseksi.  

Tärkeintä on, että olet läsnä

Muistisairasta vanhusta hoitavina henkilöinä joudumme vaativiin tilanteisiin aina yllättäen ja olemme siinä yleensä yksin. Joudumme ottamaan vastaan myös vanhuksen ärtymystä, levottomuutta ja ahdistusta, mikä vaatii meiltä kykyä kestää voimakkaita ja tunnepitoisia ilmaisuja.

Muutama kullanarvoinen vinkki

Älä eläydy kuulemaasi tai näkemääsi liikaa. Saarela ja Hiltunen (2013) varoittavat vanhusta hoitavia henkilöitä ylivirittyneestä myötäelämisestä. Se altistaa sinut ahdistumaan myös itse.

• Opettele tunnistamaan omat tunteesi – ja mikä tärkeintä, opi erottamaan ne vanhuksen tunteista.  

Ethän kerro muistisairaalle mistä hänen tunteensa tulevat tai mitä ne voivat kertoa. Ethän myöskään onnittele häntä menneisyyden käsittelyn edistymisestä. Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä, mistä sinä puhut.

• Älä selitä vanhuksen tunteita pois.

Ole kuin hoidettavasi ja unohda outo käytös. Se on tehtävänsä tehnyt, tuonut tullessaan pienen helpotuksen ja vienyt vanhusta askeleen verran lähemmäksi sopua menneisyyden tapahtumien kanssa.

• Älä koskaan muistuta vanhusta hänen ikävästä käytöksestään tai vaadi pyytämään sitä anteeksi.

Niin sanottu hankala käytös on usein vaaratonta ja kestää vain lyhyen hetken, eikä se yleensä ole edes sinulle tarkoitettua.

Hoitaja käveli rouva L:n kanssa käsikynkkää. Yhtäkkiä rouva tarttui hoitajan peukaloon ja alkoi vääntää sitä taaksepäin.

Hoitaja ymmärsi, että rouva L. oli aivan muissa maailmoissa ja kyykistyi sen verran, että käsi taipui peukalon mukana eikä vääntäminen sattunut. Tilanne oli hetkessä ohi ja rouva oli tyytyväinen: “Irtoshan se vänkyrä.”  

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä

Lisätietoa mm

Feil, N. (1993). The Validation Breaktrough. Simple Thechniques for Communicating with People with ”Alzheimer’s-Type Dementia”. York, Pennsylvania USA: The Maple Press Company.

Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.

Saarela, T. & Hiltunen, P. (2013). Vaikeasti traumatisoitunut vanhus. Lääkärilehti, 4, 217–223.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: