MUISTISAIRAAN ITSEARVOSTUS JA OMANARVONTUNNE

Arvokkuuden kokemus liittyy yhteisöllisyyteen, samoin kuin sen loukkaukset. Muistisairaat toivovat, että heidän olemassaolonsa noteerataan ja että he tulevat nähdyiksi arvokkaana osana yhteisöä – vielä hoitopaikassakin.

Arvokkuuden kokemuksen synnyssä tärkeiksi nousevat kannattelevat ihmissuhteet ja tunnustus yhteisön jäsenenä (Mönkkönen ja muut 2023).

Arvostus

"Arvostus on ihmisten välinen, ei ihmisen sisäinen ilmiö", toteaa Tölli (2024). Hänen mukaansa se syntyy, kun ihmiset kohtaavat. Se on myös erilainen ilmiö kuin itsearvostus tai omanarvontunne.

Liikuttavimpia hetkiä työurani varrella on ollut, kun kuuntelin, miten kauniisti aamuvuorolainen raportoi herra K:n tekemisiä. Kollega kertoi asiallisesti ja lämpöä äänessään, että herra K. oli aamulla käynyt tyhjäämässä ämpärin tunkiolle.

Ämpäri oli portatiivi ja tunkio potilastoverin vuode. Herra K:n oma-aloitteisuus oli työntekijöille yllätys, mutta siihen osattiin suhtautua maltilla ja ymmärryksellä. Sovimme myös, että jatkossa autamme ämpärin tyhjennyksessä ennen kuin herra K. ehtii tehdä sen.

Töllin (2024) mukaan arvostuksen vastakohta on yksinäisyys tai näkymättömyys. Ihmiset sairastuvat. jos heitä ei nähdä, kuulla tai hyväksytä sellaisina kuin he ovat.

• Viesti hyväksynnästä välittyy kolmella tavalla: sanojen, tekojen ja kohtaamisen kautta.

Kohtaaminen on näistä tärkein. Toisen ihmisen huomioimisen voi osoittaa pienillä asioilla, esimerkiksi katsomalla silmiin, hymyilemällä ja tervehtimällä, ilahtumalla hänen näkemisestään ja osoittamalla sen. Voi myös kysyä, mitä kuuluu – ja kuunnella vastaus.

Rouva V. istui pyörätuolissa. Hän ei enää puhunut ja oli enimmäkseen omassa maailmassaan. Kun hoitaja tai omainen istui hänen vierelleen, katsoi häntä silmiin ja kysyi mitä kuuluu, rouva V. vastasi hymyllä ja silittämällä kysyjän käsivartta.

Muistisairaalle voi osoittaa arvostusta myös antamalla hänelle mahdollisuus tehdä asioita itse. On maltettava olla puuttumatta suoritukseen tai lopputulokseen, kun vanhus esimerkiksi napittaa villatakkinsa juoponnappiin. Napituksen voi korjata ohimennen myöhemmin ja muiden mahdollisten askareiden viimeistelyn tarve kannattaa harkita aina tapauskohtaisesti.

Vanhuksella on oikeus saada osakseen arvostusta myös ilman suorituksia. Sen voi osoittaa antamalla hänelle aikaa sekä olemalla aidosti kiinnostunut hänen muistoistaan ja kokemuksistaan.  

• Ihminen voi saada arvostusta suorituksistaan, mutta tärkein arvostus kohdistuu siihen, mitä hän on ilman suorituksia. Se tuo riittävyyden kokemuksen. (Tölli 2024.)

Arvostava kohtaaminen

Arvostus ja nähdyksi tuleminen ovat jokaisen ihmisen hyvinvoinnille tärkeitä. Ne ovat myös asioita, joita monet vanhemman ikäpolven ihmisistä, nykyisistä hoidettavistamme, eivät lapsuudessaan ja nuoruudessaan ole uskaltaneet vaatia, eivät edes myöntää toivovansa.

Suomalainen kulttuuri on kyllästetty sanonnoilla ja sananlaskuilla, jotka korostavat vaatimattomuutta, nöyryyttä ja itsensä tehostamisen vaaroja. Ne on eletty todeksi, sisäistetty – ja jätetty oma tarvitsevuus ilmaisematta.

Ihminen on saattanut ”unohtaa” mistä nuoruudessa ja lapsuudessa on jäänyt paitsi, mutta asia on kuitenkin taltioitunut sanalliseen tai sanattomaan muistiin. Vaille jäämisen tunne kumpuaa esiin, kun tulee aika tehdä inventaario eletystä elämästä ja muistisairaus vie vanhukselta estot ottaa asioita esille.

Täyttymättömät tarpeet liittyvät useimmiten muihin ihmisiin ja heiltä saamatta jääneisiin vuorovaikutukseen, nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen, arvostukseen, vastavuoroisuuteen, yhteisöllisyyteen… Näihin tarpeisiin vanhusta hoitavan henkilön on aivan mahdollista ja myös fiksua vastata. Pitää vain ymmärtää miten tärkeästä asiasta on kysymys.

Muistisairas vanhus ei esimerkiksi takerru hoitavaan henkilöön ilkeyttään tai haitatakseen hänen työtään. Hän haluaa ja tarvitsee jotain, ja hänellä on oikeus pyytää apua. Sivuuttaminen tai hoputtaminen eivät auta, ne vain syventävät vanhuksen kokemaa arvottomuuden tunnetta.

• Arvostava ja kunnioittava kohtelu kuuluu jokaiselle ihmiselle ja siihen on oikeus myös “hankalilla” hoidettavilla.

Uhmakkaan, hämmentyneen tai aggressiivisen muistisairaan kunnioittava ja arvostava kohtaaminen voi olla haastavaa. Hoitavaa henkilöä auttaa, kun hän muistaa, että jokaisen ihmisen elämä on ainutkertainen ja sen jokainen ohikiitävä hetki korvaamaton.

Herra V. oli sodan jälkeen helpottanut oloaan pullollisella kirkasta päivässä. Jo muuten puhumaton herra V. tuli aina iltapäivisin erittäin levottomaksi ja aggressiiviseksi. Hoitajan kohdatessa hänet kunnioittavasti, hän sanoi itkien: ”Kyllä ihmisen pitäisi saada olla viaton.”

Vanhuksen kohtaaminen voi nostaa pintaan myös hoitavan henkilön oman elämän kipeitä kokemuksia. Jos niin käy, arvostava kohtaaminen vaikeutuu ja saattaa johtaa jopa vanhuksen syyllistämiseen. Tunteet ovat kuitenkin hoitajan omia, ja hänen on kannettava niistä vastuu.

• Mattila (2007) kehottaa miettimään, kumpi on helpompaa kertoa: millainen hoidettava on, vai miltä itsestä tuntuu.

Itsearvostus

Keltikangas-Järvisen (2017) mukaan Itsearvostus tarkoittaa sitä, että ihminen pystyy pitämään kiinni päämääristään ja on tyytyväinen omiin suorituksiinsa. Hän toteaa myös, että käsitys oman elämän tärkeydestä perustuu ihmisen sisäiseen itsearvostukseen – joka on riippumaton siitä, miten merkittävä ihmisen elämä on ollut ulkopuolisen silmin.

Rouva K. kertoi heti herätessään, että hartiat ovat aivan jumissa, koska hän on juuri kuorinut ämpärillisen perunoita. ”Niin paljon!” ihmetteli hoitaja. ”Talkoomiesten soppa-aineiksi”, tarkensi rouva ja kertoi olleensa kylän paras muonittaja.

Kun itseään arvostava henkilö tunnistaa omat vahvuutensa ja kykynsä, hänellä on paremmat valmiudet käsitellä elämän vastoinkäymisiä ja stressiä (Huusko 2021). Ojasen (2011) mukaan itsearvostus on yhteydessä onnellisuuteen.

• Mattila (2007) kirjoittaa myötäylpeydestä, tunteesta, jota jokaisen muistisairasta hoitavan henkilön soisi tuntevan.

Pidemmälle edennyttä muistisairautta poteva vanhus ei pysty erittelemään itsearvostukseensa liittyviä asioita, mutta hän toimii. Hän tekee niin kuin on tarpeen tehdä, lupaa kysymättä ja muista ihmisistä välittämättä. Hän elää uudestaan menneisyyden mukavia ja ei niin mukavia tapahtumia.

• Itsearvostus ei kuitenkaan synny tyhjiössä. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen peilikseen.

Muistisairas vanhus palaa tapahtumiin, joissa hän olisi tarvinnut, mutta ei ole saanut tuekseen henkilöä, joka olisi huomannut ja oikaissut hänen vääristyneet mielikuvansa itsestään. Ei myöskään ihmistä, joka olisi iloinnut ja kokenut myötäylpeyttä hänen onnistumisistaan.

Parhaassa tapauksessa ihmisellä on ollut mahdollista kerryttää itsearvostustaan jo lapsuuden varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Sen epäonnistumista voidaan kuitenkin paikata ja itsearvostuksen tukeminen myös myöhemmin auttaa vanhusta ylläpitämään positiivista elämänasennetta.

Mikäli vanhus ei ole lapsuudessaan ja nuoruudessaan saanut tarvitsemaansa tukea, hänen kykynsä luoda siteitä muihin ihmisiin voi olla vaikeutunut. Kunnioittava ja arvostava vuorovaikutussuhde, jolla paikataan menneisyyden vaille jäämisiä ja tarjotaan korjaavia kokemuksia, voi vaatia aikaa syntyäkseen.

• Muistisairauden tuoma pidäkkeettömyys ja sosiaalisten pelisääntöjen merkityksen väheneminen tuo kuitenkin helpotusta asiaan ja lopputulos on odottamisen arvoinen.

Muistisairaan toiminnan ymmärtäminen, salliminen ja tukeminen on arvostuksen osoitus, ja saadulla arvostuksella on vanhukselle itsearvostusta kohentava vaikutus.   

Omanarvontunne, itsetunnon perusta

Omanarvontunne eli itsetunto on ihmisen käsitys itsestään ja omasta arvostaan. Se on oman elämän näkemistä ainutkertaisena ja arvokkaana ja kokemus siitä, että on hyvä ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on.  

Omanarvontunne vaikuttaa kaikkeen ihmisen toimintaan ja ratkaisuihin. Vahva omanarvontunne on kykyä luottaa itseensä, pitää itsestään ja arvostaa itseään puutteistaan huolimatta. Heikko omanarvontunne saa ihmisen tulkitsemaan tilanteita itselleen epäedullisesti.

Erittäin arka neiti P. kävi kampaajalla ja palatessaan omalle osastolleen hänen piti kulkea ihmisiä täynnä olevan ruokasalin läpi. Neiti P. vilkuili löytääkseen pakotien, mutta tavoittaessaan omahoitajan rohkaisevan katseen hän oikaisi ryhtinsä ja asteli arvokkaasti salin poikki.

Ihminen näkee itsensä niin kuin hänet on nähty. Omanarvontunteen eheys näkyy Huuskon (2021) mukaan yksilön kyvyssä tuntea olonsa turvalliseksi ja varmaksi. Ujokin ihminen voi kokea turvallisuuden tunnetta vuorovaikutussuhteissa, kun hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on.

Omanarvontunteen kehittymiseen eivät vaikuta vain varhaiset ihmissuhteet, vaikka ne perustan luovatkin. Mikäli omanarvontunteen kehitys on jäänyt heikoksi lapsuudessa ja nuoruudessa, se voi kasvaa aikuisiän turvallisissa ihmissuhteissa.

• Se mikä on rikkoutunut ihmissuhteissa, korjautuu ihmissuhteissa.

Tärkeää omanarvontunteen kohentamisessa on luottamuksen ja turvallisuudentunteen tukeminen niin, että vanhuksen ikävä mielikuva itsestään ei enää toteudukaan. Armollisemman mielikuvan kehittymistä auttaa, kun hoitava henkilö on vanhuksesta aidosti kiinnostunut ja osoittaa arvostavansa häntä.

Omanarvontunteen kehittymisen myötä kehittyy myös usko kykyyn selviytyä haastavista tilanteista. Hyvä omanarvontunne auttaa muistisairasta vanhusta käsittelemään stressiä, jota hän väistämättä kokee esimerkiksi muuttaessaan hoitopaikkaan ja yrittäessään sopeutua uuteen yhteisöön ja sen ihmissuhteisiin.

Tarve tulla näkyväksi

Taipaleen (2016) mukaan ihmisellä on tarve tulla sosiaalisesti näkyväksi ja tunnustetuksi. Sillä hän tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi voida tuntea olevansa merkityksellinen yksilö. 

• ”Vain henkilö, joka jo itse kokee olevansa toisille näkyvä, voi tehdä toisille selväksi näiden sosiaalisen näkyvyyden”, muistuttaa Taipale (2016).

Hoitajan tehtävän menestyksellinen hoitaminen vaatii tekijältään vahvaa itsetuntoa ja ammatti-identiteettiä. Vain siten hän kykenee aidosti jättämään omat tunteensa ja tarpeensa taka-alalle ja keskittymään hoidettavaan.

Mikäli hoitava henkilö kykenee välittämään muistisairaalle vanhukselle aidon kiinnostuksensa ja arvostuksensa, tämä voi tuntea olevansa merkityksellinen ja sosiaalisesti näkyvä. (Taipale 2016.)

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Huusko, R. (2021). Omanarvontunto – Kuinka rakentaa onnellinen ja tasapainoinen elämä, omia hyvinvoinnin rajoja kunnioittaen. E-kirja. Oulu: Terapeuttitalo.

Keltikangas-Järvinen, L. (2017). Hyvä itsetunto. Helsinki: WSOY.

Mattila, K-P. (2007). Arvostava kohtaaminen arjessa, auttamistyössä ja työyhteisöissä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Mönkkönen, K., Tapani, A. & Kokkonen, T. (2023). Arvoa ja arvottomuutta – Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana. Helsinki: Gaudeamus.

Ojanen, M. (2011). Minä ja muut: Itsetuntemuksen kirja. Helsinki: Kirjapaja.

Taipale, J. (2016). Social mirrors. Tove Jansson’s Invisible Child and the importance of being seen. The Scandinavian Psychoanalytic Review, 39:1, 13–25, DOI:10.1080/01062301.2016.1227195

Tölli, P. (2024). Minä näen sinut – arvostuksen psykologiaa. Helsinki: Tammi.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: