NÄKYMÄTÖN MUISTISAIRAS VANHUS
Fyysistä torjumista ja psykologista välttelyä, joka aiheuttaa ihmiselle kokemuksen näkymättömyydestä kutsutaan ostrakismiksi. Se on vakavuuteensa nähden valitettavan yleistä muistisairaiden hoidossa.
Ostrakismi aiheuttaa yksinäisyyttä ja yksinäisyys puolestaan altistaa eristäytymiselle. Kokemukset ostrakismista ja tunne yksinäisyydestä ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa. Ne esiintyvät usein yhdessä ja niiden seuraukset ihmisen hyvinvoinnille ovat osin samanlaisia.
Ostrakismilla ja yksinäisyydellä on sekä yhteisiä että ne selvästi toisistaan erottavia piirteitä. Kivuliain yhdistävä asia on näkymättömyysviitta, joka ihmisen harteille asetellaan – ei lainkaan niin hauska kuin sadussa.
Ostrakismi on näkymättömäksi tekemistä
Ostrakismi on termi, jota on hankala selittää. Steinbauerin ja muiden (2018) mukaan ostrakismi on ”hienovaraista tai piilevää sanatonta vuorovaikutusta”.
Ostrakismin sanattomia piirteitä ovat katsekontaktin välttäminen, kylmäkiskoinen ja välinpitämätön suhtautuminen sekä huomiotta jättäminen. Se on käytöstä, jossa kysymyksiin ei vastata eikä ihmistä kuulla.
Kaksi vanhusta istui päiväsalissa. Toinen heistä yritti turhaan kiinnittää hoitajan huomion huutamalla hänelle toistuvasti ”hei”. Hoitaja ei ollut kuulevinaan, mutta kertoi nolostuneensa, kun toinen vanhus tokaisi huutelijalle: ”Sill’on kuulossa vikaa.”
Ostrakismi ei ole vain puhumattomuutta, se on myös torjuvaa ja vanhuksen tarpeita ylenkatsovaa kehonkieltä. Ostrakismi on enemmän kuin hyljeksimistä, syrjimistä tai sivuuttamista.
Mannisen ja muiden (2022) mukaan kaikkia ostrakismin määrittelyjä yhdistää yksilön tai ryhmän toimesta huomiotta jättäminen, vuorovaikutuksesta poissulkeminen ja hylkääminen.
Vaikka ostrakismin aiheuttama kokemus näkymättömyydestä ja yksinäisyys ovat osittain erilaisia ilmiöitä, niissä molemmissa on Laguksen ja Honkelan (2016) mukaan kyse samankaltaisesta sosiaalisiin suhteisiin liittyvien tarpeiden täyttymättömyydestä.
Miten ostrakismi vaikuttaa?
Ostrakismi on tahallaan tai tahattomasti tuotettua fyysistä ja sosiaalista kipua, joka syntyy torjutuksi tulemisesta ja huomiotta jättämisestä (Williams 2001).
Junttila (2018) kuvaa ostrakismia jopa tahalliseksi tai tahattomaksi sosiaaliseksi väkivallaksi, joka ”fyysisen tai sanallisen kiusaamisen sijaan aiheutetaan näennäisellä passiivisuudella”. Ostrakismi on siis ”siistiä, näennäisen sivistynyttä ja laajasti hyväksyttyä väkivaltaa”, jonka vaikutukset näkyvät kipuna, ahdistavina tunteina ja ajatuksina sekä muuttuneena käyttäytymisenä.
Ostrakismi aiheuttaa sen kohteeksi joutuneelle voimakkaan hyljätyksi tulon kokemuksen ja uhkaa inhimillisiä perustarpeita: yhteenkuuluvuuden ja hallinnan tunteita, itsetuntoa sekä tunnetta oman elämän merkityksellisyydestä.
Ilmiönä ostrakismi on vakavuuteensa nähden valitettavan yleinen ja jopa arkipäiväinen asia. Sanonta, jonka mukaan joku ”vaietaan kuoliaaksi” on puistattavan lähellä totuutta. Ulkopuolelle jätetyllä ihmisellä on todistetusti muita korkeampi riski jopa ennenaikaiseen kuolemaan.
Fyysinen kipu
Ostrakismi satuttaa, koska sen fysiologiset vaikutukset ovat voimakkaita. Eaglemanin (2018) mukaan huomiotta jätetyn ihmisen aivoskannerissa havaittiin, että koehenkilöiden aivoissa aktivoituu sama alue kuin fyysistä kipua kokiessa.
Junttila (2018) vahvistaa havainnon ja toteaa lisäksi, että ostrakismin aiheuttama kipu voi tuntua paljon kovemmalta kuin pahimmatkaan fyysiset iskut. Hän kertoo myös yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta, jossa testattiin, toimiiko voimakas kipulääkitys ostrakismin aiheuttamaan kipuun.
Tulosten mukaan lääkkeet auttoivat, vaikka eivät mitenkään korvaa vanhusta hoitavien henkilöiden kaunista käytöstä. Fysiologisena reaktiona kipu saa aikaan myös surun, vihan ja vähempiarvoisuuden tunteita, ja niihin kipulääkkeet eivät auta.
Sosiaalinen kipu
Ostrakismi satuttaa myös siksi, että sosiaalinen olemassaolo on ihmiselle elämän perusedellytys ja yksin jääminen koetaan usein omaksi syyksi ja ”omaksi häpeäksi”.
Heikkisen ja muiden (2023) mukaan yksinäisyyden ja ulkopuolelle jäämisen kokemukset heikentävät yhteenkuuluvuuden ja autonomian tunnetta, Ne vievät uskon siihen, että voi itse vaikuttaa asioihin. Vaikuttamiskyky myös alenee, koska toimintakyky ja kriisinkestävyys heikkenevät ja kokemus itsen merkityksellisyydestä katoaa.
Sosiaalinen kipu, joka aktivoituu aivoissa samalla alueella kuin fyysinen kipu, saa ihmisen taistelemaan tai pakenemaan. Erityisesti tahallisella ja pitkittyneellä ostrakismilla on vakavia seurauksia sekä yksilön psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle ja hyvinvoinnille.
Mm. Williams (2007) ja Králová (2015) käyttävät pitkälle edenneen ostrakismin yhteydessä termiä ”sosiaalinen kuolema” kuvatakseen, miten sivuutetuksi tuleminen vie sen kohteelta selviytymiselle välttämättömän kokemuksen omasta merkityksellisyydestä ja arvokkuudesta.
Ostrakismin vaikutus muuttuu ajan kuluessa
Williamsin (2002) kolmivaiheinen malli kuvaa, miten ostrakismi pitkittyessään vaikuttaa ihmiseen.
Välittömänä vaikutuksena on kipu ja ahdistus, mikä näkyy verenpaineen nousuna ja aivojen kipukeskuksen aktivoitumisena. Torjutuksi tuleminen satuttaa, vaikka sen kerrottaisiin olleen tahatonta.
Toisessa vaiheessa ostrakismin kohteeksi joutunut pyrkii takaisin ryhmän jäseneksi, tai puolustaa omanarvontuntoaan ja hallinnantunnettaan aggressiivisella käytöksellä.
Jos ulossulkeminen jatkuu pitkään, kohteeksi joutunut antaa lopulta periksi ja luovuttaa ryhmään pääsemisen suhteen. Ihminen vieraantuu ja kokee itsensä avuttomaksi. Hän voi myös purkaa pettymystään väkivaltaisella käytöksellä. (Myös Wesselmann & Williams 2013.)
Ostrakismi muistisairaan hoidossa
Ostrakismi on vanhustyössä esimerkiksi sitä, että vanhuksen kysymyksiin ei vastata, ei tervehditä tai häntä ei haeta mukaan yhteisiin tapahtumiin. Pahimmillaan ostrakismi on sitä, että vanhus jätetään huomiotta ja yksin esimerkiksi kääntymällä pois, poistumalla paikalta tai eristämällä hänet muiden seurasta.
Pitkään jatkuessaan ostrakismi voi saada vanhuksen tulkitsemaan muiden käytöksen aina niin, että se vahvistaa käsitystä hänen omasta huonommuudestaan. Menneisyyden ikävät mielikuvat aktivoituvat ja viatonkin leikinlasku ja nauru saattavat satuttaa.
Ostrakismia voi toteuttaa yksittäinen hoitaja tai suurempi ryhmä, ja se voi kohdistua yksilöön tai ryhmään.
Muistisairasta hoitavat henkilöt voivat turvautua ostrakismiin myös omaksi suojakseen. Erityisesti aggressiivisesti käyttäytyvän vanhuksen kohtaaminen voi tuntua liian haastavalta.
Tahallista tai tahatonta
Ostrakismi on tahallista, jos vanhus jätetään toistuvasti vuorovaikutuksen ulkopuolelle ja käyttäydytään niin kuin häntä ei olisi olemassa. Tahallinen ja erityisesti pitkäaikainen ostrakismi satuttaa ja sairastuttaa.
Tahatonta ostrakismi voi olla esimerkiksi silloin, kun hoitajan huomion ja ajan vievät muut hoidettavat tai tehtävät. Vanhuksen sivuuttamista voi yrittää paikata myöhemmin, mutta tosiasia on, että myös lyhytaikaisella ja jopa hetkellisellä ostrakismilla on seurauksensa.
Ostrakismin syyt ovat sekä yksilöissä että yhteisöissä ja niiden resursseissa.
Muistisairas vanhus reagoi näkymättömyyteen
Ostrakismi on huomaamatonta verrattuna fyysiseen tai verbaaliseen väkivaltaan, mutta sen vaikutukset voivat olla jopa voimakkaampia.
Muistisairas reagoi tilanteeseen luonteensa ja kulttuurisen ohjelmointinsa mukaan – aiemmin oppimiaan ratkaisumalleja käyttäen. Hän taistelee tai pakenee.
Ostrakismia kokeneen ei ole helppo kohdata häntä syrjinyttä henkilöä. Muistisairauden myötä kasvava spontaanius ja pidäkkeettömyys ovat kuitenkin vanhukselle eduksi, kun hän pyrkii irti tilanteen aiheuttamasta kivusta.
Vanhus voi yrittää ottaa kontaktia hänet sivuuttaneeseen henkilöön puhumalla, hymyilemällä tai muilla ystävällisillä eleillä.
Ostrakismin jatkuessa ja ystävällisen huomion haun epäonnistuessa, vanhus voi päätyä vaatimaan sitä. Hän turvautuu keinoihin, joilla muiden huomio viimeistään saadaan: dramaattisella käytöksellä tai aggressiivisuudella.
Negatiivinenkin huomio voi vanhuksesta tuntua paremmalta kuin se, että on näkymätön.
Hakemalla haettu huomio ei aina ole toivotun kaltaista ja muistisairas voi lopulta antaa periksi. Pitkäkestoisen ostrakismin lopputuloksena voi pahimmillaan olla vanhuksen kokemus, että hänen olemassa olollaan ei enää ole merkitystä.
Pakeneminen kipua tuottavista olosuhteista onnistuu sulkeutumalla omaan sisäiseen maailmaan. Syrjämäki ja muut (2017) muistuttavat hoitavia henkilöitä siitä, että vanhus voi pyrkiä poistumaan tilanteesta myös konkreettisesti.
Mikä avuksi?
Hoitajien, ja erityisesti ammatillista hoitotyötä johtavien henkilöiden velvollisuus on pysähtyä miettimään, miten vanhuksia voitaisiin varjella ostrakismilta. Hoidettavien sosiaalinen hylkääminen voi johtua yksinkertaisesti vain tiedon puutteesta tai ymmärtämättömyydestä.
Ensimmäinen askel ostrakismin kitkemiselle on, että kaikki ymmärtävät sen olemassaolon, vaikutukset ja vakavuuden.
Lisähaastetta hoidon kehittämiselle tuo se tosiasia, että kyse ei aina edes ole hoitavien henkilöiden teoista, vaan pikemminkin niiden puutteesta. Pelkkä syrjimättömyys ei takaa sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämistä.
On myös tunnettava hoidettava
Hoitavien henkilöiden on ymmärrettävä vanhuksen kokemuksia sosiaalisista tilanteista. Niistä hoitajat saavat tietoa sekä omaisilta että vanhuksen kertomana. Kosketuksen vanhuksen kokemuksiin voi saada myös läpielämisen kohteena olevia mielikuvia tarkkailemalla.
Vanhuksen ainutkertaisesta kulttuurisesta ohjelmoinnista saatu tieto auttaa hoitajia ymmärtämään hänen mieleensä juurtuneita näkemyksiä ja nykyisiä toimintatapoja.
Vanhuksen tarpeista ja toiveista voi saa tietoa myös intuitiivisen oivalluksen avulla. Se yhdistettynä muuten saatuun tietoon ja ammattitaitoon voi antaa hoitajille luotettavan kuvan vanhuksen kokemuksesta.
Hyvän hoitoyhteisön tavoite on, että jokainen tulee varmasti nähdyksi ja kuulluksi.
Vanhukselle on suuri merkitys sillä, että hänellä on elämässään edes yksi ihminen, jonka kanssa hän voi turvallisesti puhua – tai purkaa tunteitaan muulla tavoin.
Muistisairasta hoitavien henkilöiden on myös luotettava siihen, että vielä sairauden myöhemmissäkin vaiheissa korjaavat kokemukset ovat mahdollisia. ”Mahdottomalta tuntuva asia voi muuttua vaikeaksi, vaikea haastavaksi ja haastava lopulta mahdolliseksi.” (Junttila 2022.)
Tarjoillessaan vanhukselle ruokaa tai juomaa, iäkäs hoitaja rouva O. muisti aina sanoa jokaiselle vanhukselle ”ole hyvä” tai ”hyvää ruokahalua”. Hän tervehti jokaista ja hymyili usein. Rouva O. oli vanhusten keskuudessa erittäin pidetty hoitaja.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.
Lisätietoa mm.
Eagleman, D. (2018). Aivot: Ihmisen tarina. Jyväskylä: Atena.
Heikkinen, P., Tuominen, M., Junttila, N. & Huttu, T. (28.3.2023, Dialogiblogi). Yksinäisyys ja ostrakismi uhkaavat koko yhteiskunnan hyvinvointia ja turvallisuutta.
Junttila, N. (2018). Kaiken keskellä yksin: Aikuisten yksinäisyydestä. Helsinki: Tammi.
Junttila, N. (2022). Yksinäisyyden monet kasvot. Helsinki: Tammi.
Králová, J. (2015). What is social death? Contemp Soc Sci 2015;10:235–48. DOI:10.1080/21582041.2015.1114407
Lagus, K. & Honkela, T. 2016. Yksinäisyys mielen rakenteissa. Teoksessa J. Saari (toim.) Yksinäisten Suomi. Tallinna: Gaudeamus, 273‒295.
Manninen, S., Laulainen, S. & Sinervo, T. (2022). Käsiteanalyysi työpaikkaostrakismista. Hallinnon Tutkimus 41 (1), 52–66, 2022.
Steinbauer, R., Renn, R. W., Chen, H. S., & Rhew, N. (2018). Workplace ostracism, self-regulation, and job performance: Moderating role of intrinsic work motivation. The Journal of Social Psychology, 158(6), 767–783. https://doi.org/10.1080/00224545.2018.1424110
Syrjämäki, A. H., Lyyra, P., & Hietanen, J. K. (2017). Yksin jääminen satuttaa: katsaus kokeelliseen ostrakismitutkimukseen. Psykologia, 52(5), 376–390.
Wesselmann, E. D. & Williams, K. D. (2013). Ostracism and Stages of Coping. Teoksessa C. N. DeWall. The Oxford Handbook of Social Exclusion (s. 20–30). Oxford Univercity Press.
Williams, K. D. (2001). Ostracism: The power of silence. Guilford Press.
Williams, K. D. (2002). Ostracism: The power of silence. New York: Guilford Press.
Williams, K. D. (2007). Ostracism. Department of psychological Sciences. Purdue University. Annual Review of Psychology 58, 425–452.
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
