MUISTISAIRAS JA KOLME KÄRSIMYKSEN AIHEUTTAJAA

Muistisairaudesta aiheutuu monenlaista kärsimystä, sekä muistisairaalle itselleen, että hänen omaisilleen ja hoitajilleen. Katie Erikssonin (2015) kärsimysteoriaa soveltaen voimme ymmärtää mistä on kysymys. 

Sairaus kärsimyksen aiheuttajana

Muistisairauden alkuvaiheessa itse sairaus aiheuttaa paljon kärsimystä vanhukselle. Hän huomaa virheensä, häpeää niitä ja on jatkuvasti puolustuskannalla.

• Muistisairas vanhus pelkää tulevansa hulluksi, nolaavansa itsensä tai joutuvansa toisten vaivoiksi.

Vanhukset yrittävät kaikin keinoin säilyttää kasvonsa, ja jokainen heistä reagoi omalla tavallaan. Paljastumisen pelossa osa heistä toimii provosoivasti ja purkaa huonoa oloaan omaisiin ja hoitajiin. Kadonneet esineet on varastettu ja epäonnistumiset ovat muiden syytä. Osa muistisairaista alkaa vältellä muita ihmisiä.

Omaisten ja läheisten kärsimys syntyy sairauden alkuvaiheessa usein siitä, että ei vielä ymmärretä vanhuksen olevan sairas. Hänen toimintaansa pidetään hankalana ja puheitaan ilkeinä.

Kun sairaus etenee

Sairauden edetessä muistisairas vanhus alkaa reagoida pidäkkeettömästi sekä ympäristön tapahtumiin että mielensä liikkeisiin. Hän menettää aikuisia hallintakeinojaan ja sosiaalisia taitojaan. Hänestä tulee ”sekä fyysisesti että emotionaalisesti pidätyskyvytön”.

• Muistisairas elää uudelleen – tässä ja nyt – myös kärsimystä aiheuttaneita menneisyyden tapahtumia.

Omaisten tuen tarve muistisairauden edetessä on suuri. He kärsivät katsellessaan vanhuksen kärsimystä ja tuntevat taistelevansa tuulimyllyjä vastaan.

Kun vanhus vähitellen vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa, omaiset ja hoitajat joutuvat todistamaan tilannetta, jossa vanhus vaikuttaa antavan periksi.

• Emme kuitenkaan voi olla varmoja siitä, onko kyse periksi antamisesta, vai onko vanhus saanut inventaarionsa riittävässä määrin tehdyksi.

Muistisairauden edetessä hoitavan henkilön on perustettava toimintansa yhä enemmän omiin tuntemuksiinsa, oletuksiinsa ja vahvistamattomiin tulkintoihinsa. Se ei juuri koskaan tapahdu jossittelematta ja syyllisyyden tunteita potematta.

Omaisten on lisäksi sopeuduttava vanhuksen luovuttamiseen hoitohenkilökunnan huostaan, muistisairauden mukanaan tuomiin vuorovaikutuksen haasteisiin, sairauden etenemiseen ja vähitellen myös vanhuksen lähestyvään kuolemaan.

Hoito kärsimyksen aiheuttajana

Muistisairaan paluu menneeseen, tunnekuohut ja oudolta vaikuttava toiminta ovat yleensä nopeasti ohimeneviä. Hänelle ne ovat tarpeellisia ja tuovat aina pienen helpotuksen – askeleen lähemmäksi sopua menneisyyden tapahtumien kanssa.

Hoito sen sijaan saattaa aiheuttaa vanhukselle jatkuvaa kärsimystä, jos häneltä vaaditaan jotain, mihin hän ei kykene.

Muistisairas ei kykene pysymään ajan tasalla, eikä käyttäytymään aina ”oikein”. Hän ei myöskään osaa esittää asiaansa johdonmukaisesti tai kertoa tivaajille, mistä milloinkin on kysymys.

• Liialliset vaatimukset, ärtymys tai huono käytös muistisairasta kohtaan eivät tuota hoitotuloksia siinä mielessä kuin olisi tarkoitus.

Seurauksia niillä kyllä on. Vanhus ei välttämättä ymmärrä lainkaan miksi häntä komennetaan, vaan hämmentyy ja kärsii. Ilmapiiri tulehtuu, ja myös omaiset ja hoitajat kärsivät.

Muistisairasta vanhusta hoitavat henkilöt joutuvat usein kohtaamaan vanhuksen levottomuutta ja ahdistusta. Se edellyttää omaisilta ja hoitajilta kykyä ottaa niitä vastaan ja laittaa omat tunteensa sivuun. Heillä on oltava taitoa kohdata vanhus osaavasti ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä, mistä on kysymys.

Elämä kärsimyksen aiheuttajana

Vanhenemiseen liittyvien muutosten käsittely ja ihmisten elämään luonnostaan kuuluva eksistentiaalinen kärsimys haastavat myös muistisairasta. Myös hän joutuu kohtaamaan ahdistusta, joka liittyy oman elämän merkitykseen ja tarkoitukseen sekä elämän rajallisuuteen.  

Näitä asioita muistisairas vanhus joutuu käsittelemään tilanteessa, jossa hänellä on rajalliset kyvyt ajatteluun ja johtopäätösten tekoon. Ne eivät onnistu samoin kuin terveenä vanhenevilta henkilöiltä. Tunteiden vietävänä olevaa vanhusta seuratessaan ja kyvyttömänä auttamaan myös omaiset ja hoitajat kärsivät. 

• Muistisairauden eri vaiheiden seuraaminen vierestä vaatii vanhusta hoitavilta henkilöiltä paljon.

Heidän on osattava erottaa menneisyyden ja eletyn elämän käsittelyn vaatimat lyhytkestoiset tunteet – jotka vanhus inventaarioonsa tarvitsee – esimerkiksi pidempiaikaisesta mielialan laskusta tai aggressiivisuudesta.

Osaamaton arvio voi johtaa siihen, että lääkäriä informoidaan väärin ja vanhukselle määrätään lääkitys sen perusteella. Lääkkeet voivat estää elämän ja menneisyyden käsittelyn, passivoda vanhusta ja lyhentää hänen elämäänsä.

Muistisairasta hoitavien henkilöiden onkin sopeuduttava ajatukseen, että lohduttaminen ei aina ole paras tapa toimia.

• On viisasta opetella kohtaamaan myös muistisairaan syviä tunteita ja malttaa antaa niiden tehdä tehtävänsä.

Muistisairaus haastaa hoitavat henkilöt tutkiskelemaan myös omaa elämäänsä

Muistisairaan vanhuksen hoitaminen, vanhuksen pidäkkeetön käytös ja hoitoyhteisössä vallitseva ”luova kaaos” näyttäisivät suosivan menneisyyden kokemusten aktivoitumista.

Muistisairaan puheet ja teot voivat herättää niin omaisissa kuin hoitajissakin heidän oman elämänsä unohdettuja tai torjuttuja muistoja – mukavia tai ei niin mukavia. Jopa epämääräisen olon asiasta, jota he eivät voi edes muistaa.

Seurauksena voi olla voimakas tunnereaktio muiston herättänyttä hoidettavaa kohtaan. Kun niin käy, on syytä pysähtyä miettimään itsekseen tai toisten avulla, mistä oikein on kysymys.

• Tunne on, ja se tulee hoitavan henkilön sisältä. Sitä ei aiheuta muistisairas vanhus – hänen puheensa tai tekonsa vain aktivoivat sen.  

Ryhmän ja tiiviin yhteisön ominaisuuksiin kuuluu, että lapsuuden perheen jäsenet tai muut merkittävät henkilöt saavat edustajansa ryhmässä. Esimerkiksi joku voi olla ”kuin isä” ja joku toinen ”kuin pikkuveli”. Jollekin toiselle yhteisön jäsenelle näitä henkilöitä edustavat aivan muut ryhmän jäsenet.

Yhteistä kuitenkin on, että näihin edustajiin ladataan alitajuisesti samat odotukset kuin alkuperäisiin henkilöihin – niin hyvässä kuin pahassa.

Muistisairaan oireilulla on vaikutusta erityisesti omaisiin, joiden elämään vanhus ja hänen muistonsa liittyvät.

Nuorikaan omainen tai hoitaja ei ole suojassa, vaikka hän on aivan eri ikäluokkaa kuin hoidettavansa. Vanhuksen käsittelemillä menneisyyden tapahtumilla saattaa olla samankaltaisuutta nuoren henkilön tuoreen ja mahdollisesti kivuliaan kokemuksen kanssa.

• Hoitoyhteisössä ja myös kotihoidossa tuen antajana toimiminen lankeaa henkilökunnalle – vanhusten, omaisten ja välillä myös toinen toistensa suhteen.

Henkilökunnan on aika ajoin päästävä myös itse purkamaan tunteitaan. Siihen on hyvänä apuna muistisairaiden hoitoa ymmärtävä työnohjaus. Vertaistukea hyödyntävät omaisryhmät ovat omaisten paras tuki.  

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä

Lisätietoa mm.

Eriksson, K. (2015). Den lidande människan. Stockholm: Liber.

Feil, N. (1993). The Validation Breaktrough. Simple Thechniques for Communicating with People with ”Alzheimer’s-Type Dementia”. York, Pennsylvania USA: The Maple Press Company.

Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.

Porkka, S-T. (2024). Muistisairaan osaava kohtaaminen. Salo: Yhtymä Porkka & Porkka. [E-kirja] Saatavissa osoitteessa https://prinsiippi.fi

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: