PAHAT VAI HYVÄT VALEMUISTOT

Muistisairas vanhus ei ole menettänyt muistiaan eikä muistojaan – hän elää niissä. Muistot valtaavat vanhuksen mielen lupaa kysymättä ja hoitajan on vain hyväksyttävä se, mitä vanhuksen kanssa uudelleen elettäväksi ja käsiteltäväksi nousee.   

Valemuisto (false memory) tarkoittaa todelta tuntuvaa muistikuvaa asiasta, jota ei ole koskaan tapahtunut. Muistikuva voi myös olla todellisuuspohjainen mutta vääristynyt.

• Eri ihmiset voivat muistaa samoja asioita eri tavoin ja myös ihmisen oma kokemus tapahtuneesta saattaa ajan kuluessa muuttua.

Valemuistot voivat jättää arpia tunne-elämään ja laukaista stressioireita (Toikkanen 2003). Traumaattiset muistot eroavat tavallisista muistoista siten, että ne ovat hämmentäviä, sekavia ja sirpaleisia, ja siksi niiden käsittelyyn voi liittyä vaaroja. On hyvä muistaa, että tietoisuuteen noussut ja aiemmin unohduksissa ollut muisto voi olla myös ”keksitty”.

Jos ihminen uskoo aidosti kokeneensa traumaattisia asioita ja mielestään muistaa kokemukset, hän voi saada samankaltaisia psykofyysisiä oireita kuin oikeasti traumoja kokeneet henkilöt. Kädet hikoavat, sydän hakkaa, ahdistaa ja uni häiriintyy. (McNally 2003.)

Muistivääristymiä ja valemuistoja

Muisti on luonteeltaan hatara ja epäluotettava. Conwayn ja muiden (2014) mukaan tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä yksityiskohtaisempia ja elävämpiä muistot ovat, sitä suurempi on virheen todennäköisyys. 

• Valemuisto voi olla hyvinkin yksityiskohtainen ja oikea muistikuva puolestaan hajanainen ja ristiriitainen.

Vaikka muistot tuntuvat hyvin todellisilta ja alkuperäisiltä ne päivittyvät koko ajan ja muuttavat muotoaan. Aina kun ihminen muistelee jotakin menneisyyden tapahtumaa, muistikuvaan on mahdollista lisätä asioita, joita ei ole tapahtunut.

Vääristyneet ja valemuistot ovat uskomuksia ja ”valheita”, joita ihminen kertoo itselleen ja muokkaa tiedostamattaan mielikuvan esimerkiksi sellaiseksi, että hänen oma toimintansa vaikuttaa oikeutetulta. Ne voivat olla muistikuvien kiillottamisen seurausta tai jopa pakon sanelemia ja selviytymisen edellytys.

• Valemuisto voi olla myös myönteinen muistikuva, jonka avulla ihminen jaksaa jatkaa.

Lehtovuoren (2010) lainaaman Brobergin (2005) mukaan muistaminen on aktiivinen prosessi ja muisto luodaan aina uudelleen, kun se otetaan esiin. Ihmiset keräävät myös uusia muistoja, jotka sulautuvat aikaisempiin, eikä lopulta ei voi olla varma, liittyykö muisto alkuperäiseen tapahtumaan, siitä käytyyn keskusteluun vai esimerkiksi tapahtumasta nähtyihin valokuviin.

• Kaikkien ihmisten muistiin sisältyy sekä vääristyneitä että valemuistoja. Niitä on melko mahdoton erottaa todellisista, eivätkä aivotkaan tee eroa niiden välillä.

Pelkästään ihmisen kertomuksen perusteella ei voi tietää, onko kyseessä aito muistikuva vai valemuisto – eikä asialla muistisairaan hoidon kannalta ole edes väliä.   

Muistaminen

Ikääntymisen ja erityisesti muistisairauden myötä ihmisen taipumus palata muistoihin kasvaa. Kun ympäristön vihjeet ns. triggerit sopivat yhteen muistiin tallennetun tiedon kanssa, ne tuovat muistikuvan spontaanisti vanhuksen mieleen (Bradley & muut 2013).

• Spontaanit tahdosta riippumattomat muistot (involuntary memories) ovat eri asia kuin déjà vu -ilmiö.

Traumaattiset spontaanit muistot aiheuttavat itse muistista noudettuihin mielikuviin verrattuna todennäköisemmin kehollisia reaktioita ja vaikuttavat mielialaan. Ne tunkeutuvat toistuvasti tietoisuuteen, ovat ahdistavia ja niitä on vaikea hallita. (Bradley & muut 2013, Brewin & muut (2012.)

Spontaanit muistot ovat yleisiä ja voivat osoittautua myös hyödyllisiksi. Ymmärtääkseen niiden hyödyllisyyden hoitaja voi palauttaa mieleensä oman elämänsä tilanteen, jolloin aivan ”tyhjästä ilmestynyt” muistikuva on auttanut selviytymään hankalasta tai jopa vaarallisesta tilanteesta.

Tahdosta riippumattomia muistoja voidaan myös hyödyntää. Muistisairaan vanhuksen ympäristöön voidaan sijoittaa esineitä, soittaa musiikkia tai käyttää sanoja, jotka herättävät spontaaneja, muuten jo tavoittamattomissa olevia mukavia muistoja. (Wildschut & muut 2006, sit. Bradley & muut 2013).

Pohjanmaalta kotoisin oleva rouva A. ei enää itse puhunut, mutta tuntui pitävän kovasti siitä, kun eräs hoitajista puhui hänelle pohjalaasittain.   

Conwayn ja Pleydell-Pearcen (2000) mukaan tahattomat muistot ohittavat aivoissa tavallisen muistamisen reitin. Tämä ominaisuus saattaa myös säilyä ikääntyessä paremmin kuin niin sanottu tavallinen muistiinpalauttamiskyky.

Spontaanisti mieleen kumpuavat muistot voivat Bradleyn ja muiden (2013) mukaan aiheuttaa ikääntyneille myös niin automaattista ja itselle huomaamatonta reagointia ympäristön ärsykkeisiin, että se ilmenee vain vaikeutena keskittyä kulloinkin käsillä olevaan tehtävään.  

Miten valemuistot syntyvät ja muuttuvat?

Ihmisten varhaisimmat muistot alkavat syntyä 3–4 vuoden iässä, jolloin lapsi pystyy kuvailemaan tapahtumia. Kun muistijälki painetaan mieleen, se liitetään tilanteeseen ja virheen sattuessa muistijälki tallentuu virheellisenä.

Muisti ei toimi videokameran tavoin ja talleta kaikkea ihmisen kokemaa, vaan vain pelkkiä palasia. Kun ihmisen mieli yrittää ymmärtää kokemusta, se lisää muistoon puuttuvat palaset. Muistaminen onkin enemmän päättelemistä kuin tarkan muiston mieleen palauttamista – ja jos päättelee väärin, tuloksena on valemuisto.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että ihmiseen on mahdollista myös istuttaa valemuisto. Se on jopa yllättävän helppoa. Vähäisellä johdattelulla ihmiset saadaan luomaan muistikuvia täysin kuvitteellisestakin tapahtumasta. (Loftus 1993.)

Lauerman (2007) mukaan suggestioherkät ja helposti johdateltavat ihmiset ovat erityisen alttiita valemuistoille. He ottavat kuulemansa asiat vastaan suodattamatta ja reagoivat niihin voimakkaasti. Ihmiselle on vain kerrottava tarpeeksi uskottava tarina.

• Valemuistoja saattaa syntyä myös silloin, kun ihminen kokee velvollisuudekseen muistaa, esimerkiksi muisteluryhmässä.  

Valemuistoja syntyy herkimmin tunnepitoisista asioista ja tunnereaktiot voivat olla voimakkaita. Ihminen saattaa muistaa jonkin asian tapahtuneen hänelle itselleen, vaikka se olisikin todellisuudessa tapahtunut jollekin toiselle.

Vanhus pelkäsi nukkumaan menoa. Jokailtainen selitys oli: ”Tulevat repimään mun rintojani”.

Valemuistot voivat tuntua jopa voimakkaammilta kuin todelliset muistot ja vanhus saattaa pitää niistä tiukasti kiinni. Muistisairasta hoitavan henkilön on oltava erityisen varovainen tehdessään johtopäätöksiä kuulemastaan – ja vielä varovaisempi puhuessaan asiasta kollegojen kanssa.

Muistot muuttuvat herkästi silloin, kun niitä käsitellään aktiivisesti. Muisteluhetkien seurauksena vanhuksen muistikuvat voivatkin olla peräisin joko alkuperäisestä tilanteesta tai keskustelusta.

• Epämääräisten muistojen tarkentaminen voi tehdä niistä selkeämpiä, mutta se ei tee niistä totta.

Vanhus saattaa myös kaivata varmistusta tapahtumalle, jonka hän arvelee muistavansa. Hoitava henkilö voi vahvistaa tapahtuman vain siltä osin kuin tietää sen olevan aivan varmasti totta.  

Neiti P. kysyi hoitajilta, onko hänen kotinsa vielä olemassa. Kuultuaan, että kotitila on myyty, neiti P. huudahti: ”Minä tiesin sen!”

Tunteet ovat kuitenkin aina totta, eli valideja. Niitä voi käsitellä sellaisenaan ja osoittaa vanhukselle, että hänellä on täysi oikeus tuntea juuri niin kuin hän tuntee.

Valemuisto ei aina ole paha

Vanhuuden tärkeimmän kehitystehtävän eli inventaarion yhteydessä käsiteltäviksi nousevat niin aidot kuin valemuistotkin. Terveenä vanheneva ihminen voi halutessaan torjua tunteitaan, mutta muistisairaan vanhuksen ne vievät ajoittain mukanaan.

Howen ja kumppaneiden (2013) lainaama Jarrett (2013) tähdentää, että valemuistot eivät itsessään ole hyviä tai pahoja. Niiden positiivinen tai negatiivinen vaikutus riippuu siitä, miten niitä käytetään.

• Valemuistot voivat auttaa ihmistä ongelmanratkaisussa erityisesti silloin, kun aihe liittyy vaaroihin ja niistä selviytymiseen.

Valemuistot tukevat myös mielenterveyttä. Vanhemmiten ihminen muistaa menneisyytensä yleensä parempana kuin se on ollut. Mukavia lapsuuden ja nuoruuden muistoja ajatellaan useammin ja niistä myös puhutaan enemmän kuin ikävistä.

• Valemuisto ei ole totta, mutta se voi olla lohdullinen mielikuva, jonka ihminen haluaa antaa muille – ja osittain myös itselleen.

Conway ja muut (2014) summaavat keskustelun muistoista toteamalla, että muistot ovat sirpaleisia ja väliaikaisia mielen rakenteita. Ne ovat erittäin alttiita virheille, eivätkä koskaan täydellinen muistikuva koetusta. ”Lisäksi muistojen päätehtävä ei välttämättä edes ole menneisyyden kirjaaminen. Sen sijaan ne ovat tärkeä osa minän sisältöä, ohjaavat sosiaalista vuorovaikutusta ja antavat ihmiselle mahdollisuuden luoda merkitystä elämään.”

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.                                                              

Bradley, R. J., Moulin, C. J. A. & Kvavilashvili, L. (23.3.2013). Involuntary autobiographical memories. https://bit.ly/43ZNtEu

Brewin, C. R., Huntley, Z. & Whalley, M. G. (2012). Source memory errors associated with reports of posttraumatic flashbacks. Cognition, 124(2), 234–238.

Conway, M. A. & Pleydell-Pearce, C. W. (2000). A construction of autobiographical memories in the self-memory system. Psychological Review, 107(2), 261–288.

Conway, M., Justice, L. & Morrison, C. (25.7.2014). Beliefs about autobiographical memory. https://bit.ly/4cNHh4M

Howe, M. L., Garner, S. R. & Patel, M. (2013). The positive consequences of false memories. Behavioral Sciences and the Law, 31(5), 652–665.

Lauerma, H. (2007) Usko, toivo ja huijaus – Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Helsinki: Duodecim.

Lehtovuori, P. (2010). Muistin synty. Psykoterapia, 2010, 29(1), 20–37.

Loftus, E. F. (1993). The reality of repressed memories. American Psychologist, 48(5), 518–537.

McNally, R. J. (2003). Remembering trauma. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Toikkanen, U. (21.3.2003). Väärät muistikuvat saattavat laukaista stressioireita. Lääkärilehti 12/2003 vsk 58, 1415.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: