SYVÄSTI MUISTISAIRAAN VANHUKSEN VALIDOINNISTA
Muutamat vanhustyötä ammatikseen tekevät hoitajat ovat kysyneet, mihin teorioihin ja tutkittuun tietoon perustuu ajatus, että validoinnilla voidaan luoda vuorovaikutus- ja hoitosuhde myös jo pidemmälle edennyttä muistisairautta potevan vanhuksen kanssa.
1990-luvun alussa kysymys askarrutti myös meitä Halikon sairaalan osastolla 603 työskenteleviä hoitajia. Hoidimme syvästi muistisairaita vanhuksia kokemuksemme myötä syntyneellä validaatioterapian sovelluksella: Validoivalla lähestymistavalla™ ja sen tueksi kehitetyllä Validoivalla ilmapiirillä™.
Bingswanger ja Parse
Hyvät hoitotulokset vakuuttivat meidät nopeasti, mutta tarve löytää teoreettisia perusteluja toiminnalle laittoi meidät etsimään niitä. Löysimme esimerkiksi Ludwig Bingswangerin Daseinanalysen, joka sopi menetelmällisesti yhteen validaatioterapian kanssa. Myös siinä
”kaikkea potilaan sanomaa kuunnellaan niin kuin se olisi täyttä totta. Sanoihin ei kiinnitetä huomiota, vaan tunteeseen, josta potilas kertoo”.
Sovittelimme validaatioterapiaa yhteen myös Rosemarie Rizzo Parsen kiitetyn ja kiistellyn Human Becoming -teorian kanssa. Parsen teorian
“merkityksen moniulotteinen rakentaminen, rytmiset suhteessa olemisen tavat ja tämänhetkisyyden ylittäminen”
tuntuivat kuvaavan hyvin vanhustemme suurelta osin sanoittamatonta, lyhytjänteistä ja menneisyyden läpielämiseen keskittyvää tapaa elää. Se alleviivasi myös sitä, minkä oivaltaminen oli edellytys onnistuneeseen kanssakäymiseen muistisairaiden vanhusten kanssa. (Porkka & Suomi 1996.)
Feil ja 2000-luvun teoreetikot
Feil sanoi kehittämänsä strukturoidun validaatioterapimallin perustuvan behavioristisen, analyyttisen ja humanistisen psykologian perusperiaatteisiin, erityisesti Erik H. Eriksonin psykososiaaliseen kehitysteoriaan.
Syynä epäilyihin validaatioterapian terapeuttisesta tehosta oli osin se, että Feil itsekin mielsi psykoterapian (tuolloin) kapea-alaisesti ja hänen uskonsa sen soveltuvuuteen vaikeasti muistisairaiden vanhusten hoitoon ei ollut erityisen vahva:
”Psykoterapian sanallistamiseen perustuvan perusluonteen vuoksi se ei sovi pidemmälle disorientoituneille potilaille, jotka eivät halua kehittää sisäistä näkemystään. -- Validaatio hyväksyy ihmisten käytöksen Resoluutiossa, eikä yritä muuttaa heidän selviytymiskeinojaan tarjoamalla heille insightia. -- Ajan tajun hämärtymisen- ja Toistuvien liikkeiden vaiheessa olevat potilaat eivät hyödy psykoterapiasta, koska ovat menettäneet kykynsä reflektoida. Lisäksi he eivät kykene kommunikoimaan sanallisesti.” (Feil 1993.)
Nykykäsitys psykoterapiasta on huomattavasti laaja-alaisempi ja niin määriteltynä se soveltuu hyvin myös jo puhekykynsä menettäneiden muistisairaiden hoitoon.
Ulricin (2010) mukaan hiljaisuutta ei pidä luulla psykologiseksi passiivisuudeksi, sillä se on merkittävää kommunikaatiota. Hän kuvaa sanallisen kommunikaation rajallisuutta ja sanattoman viestinnän universaalisuutta.
”Terapiassa ja jokapäiväisessä elämässä voi jatkuvasti nähdä sanattoman viestinnän tai ennalta tuntemattoman kommunikaation arvon. Ne eivät vain täydennä sanallista viestintää, vaan voivat jopa korvata sen. Hiljaisuus pitää sisällään arkkityyppisen, puhetta edeltävän kommunikaation. Se peittää ja paljastaa merkityksiä, tarpeita, toiveita, pyrkimyksiä ja koko skaalan emotionaalisia tiloja”.
Oivallusta tapahtuu tietoisuuden eri tasoilla, eikä puhumattomuus ole vanhukselle menneisyyden tapahtumien käsittelyn, korjaavien kokemusten saamisen tai inventaarion teon este.
Stern (2004) toteaa, että implisiittiset prosessit ovat aina mukana ihmisten välisissä kohtaamisissa ja että
”menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja nykyisyys menneeseen.”
Shore (2008) väittää, että:
”Lähes yksinomainen keskittyminen tutkimaan kielellisiä ja kognitiivisia psykoterapeuttisia tapahtumia ei-verbaalisten ja affektiivisten tapahtumien kustannuksella on vakavalla tavalla rajoittanut ymmärtämystämme dyadisesta terapiaprosessista”.
Hän perustelee ajatustaan sillä, että keskittyminen pelkästään vasemman aivopuoliskon toimintojen tutkimiseen ei riitä valaisemaan niitä sosioemotionaalisia häiriötiloja, jotka johtuvat oikean aivopuoliskon affektien säätelyn rajoittuneisuudesta. Hän ilmaisee tyytyväisyytensä siitä, että on alettu keskittyä suoraan nonverbaalisiin mekanismeihin,
”jotka ovat implisiittisen prosessin perustassa ja siis vahvasti psykoanalyyttisen kohtaamisen keskiössä”.
Stern (2004) toteaa, että vaikka terapeutti toimisikin tulkitsemalla eikä vain ”kohtaamisen hetken” luomalla, ovat implisiittiset prosessit aina mukana näissä tilanteissa.
Shore (2008) tarkentaa ajatusta nonverbaalisen viestinnän sisällöstä:
”Monet sosiaalisen vuorovaikutuksen ilmentymät ovat ei-verbaalisia ja koostuvat kasvojen ilmeiden hienovaraisista muutoksista, jotka määrittävät vuorovaikutuksen sisällön sävyn. Terapeutin ruumiin asennot ja liikkumisen tavat -- voivat myös ilmaista tunnetiloja, kuten kiistämistä, tukemista, huumoria ja pelkoa. Äänen sävy ja voimakkuus, verbaalisen viestinnän tavat ja nopeus sekä katsekontakti sisältävät subliminaalisen viestinnän rakennusaineita sekä, muun ohella -- terapeutin käyttäytyminen auttaa turvallisen, parantavan ympäristön tiedostamattomassa luomisessa --. Ruumiilliset ilmaisut sisältävät tärkeitä viestejä, jotka määrittelevät potilaan ja terapeutin -- vuorovaikutuksen luonteen.”
Hän viittaa myös Knoblauchin (2005) väitteeseen, jonka mukaan analyyttinen tarkkaavuus suhteessa ruumiillisesti ilmaistuun kokemukseen on terapeuttisessa toiminnassa keskeistä. Shore kytkee sen yhteen Shawn (2004) päätelmän kanssa:
”Psykoterapia on sisäisesti ilmaistu prosessi. Jos psykoterapia on asiakkaan ja terapeutin intersubjektiivisen tilan tutkimusta, meidän on ammatissamme otettava ruumiilliset reaktiot paljon vakavammin kuin tähän asti sillä -- ruumis on ’ihmisen subjektiivisuuden perusta’.”
Hoidettavan tunteiden validointi, eli oikeaksi todistaminen sanoin tai sanattomasti, on nykyään hoito- ja terapiatyössä laajalti käytössä oleva ja tieteellisesti perusteltu tapa kohdata toinen ihminen.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.
Feil, N. (1993). The Validation Breakthrough. Simple Technigues for Communicating with People with ”Alzheimer´s-Type Dementia”. Baltimore, Maryland: Health Professions Press.
Porkka, S-T. (2013). Ryhmäanalyyttinen näkökulma muistisairauden vuoksi disorientoituneen vanhuksen psykoterapiaan. Ryhmäanalyysi, erityistason (ET) psykoterapeuttikoulutus.
Porkka, S-T. & Suomi, L. (1996). Geropsykiatrisen osaston käytännön hoitotyö Parsen Human Becoming -teorian valossa. Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri, Salon osavastuualue, psykiatrian tulosyksikkö. Hoitotyön kehittämissarja 1996.
Shore, A. N. (2008). Neuropsykoanalyyttinen näkökulma. Psykoterapia 27(1), 2–8.
Stern, D. N. (2004). The present moment: In psychotherapy and everyday life. NY, London: W. W. Norton & Company.
Ulric, I. (2010). The Phenomenon of Silence: A Group-Analytic Exploration of Meanings in Psychotherapy and in Everyday Life. Group Analysis 43(3), 337–353.
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
