IMPLISIITTINEN MUISTI JA OPPIMINEN HILJAISUUDEN SELITTÄJÄNÄ VAPAAEHTOISTYÖN TYÖNOHJAUKSESSA

Muisti jaetaan pääsääntöisesti kahteen osaan, implisiittiseen (implicit = kätketysti, epäsuorasti ilmaistu, viitteellinen) ja eksplisiittiseen (explicit = selvästi ilmaistu, selittävä tai toteava). Eksplisiittinen muisti on tiedostettua ja tahdonalaista. Se käsittää verbaalisen muistin tallentamisen ja edellyttää kokemuksen tietoista muistamista. Eksplisiittiset muistot voidaan palauttaa mieleen ja sanoittaa.

Implisiittinen muisti

Implisiittinen muisti on ei-kielellistä, ei-tietoista ja ei-tahdonalaista tunnekokemusten ja toimintamallien muistamista. Implisiittiset muistot ovat tallentuneet sanattomassa muodossa puhetta edeltävässä kehitysvaiheessa tai trauman seurauksena. Implisiittinen muisti toimii tietoisuuden ulkopuolella ja vaikuttaa monin eri tavoin ihmisen reaktioihin ja arvostuksiin.

Sanallisesti voidaan käsitellä vain verbaaliselta puolelta nousevia asioita, niitä, jotka liittyvät eksplisiittisiin muistoihin. (Andrade 2005, sit. Shore 2008.)

Eksplisiittiset ja implisiittiset mielen sisällöt sijaitsevat aivoissa eri paikoissa, mikä Saranevan (2006) mukaan neurofysiologisesti merkitsee sitä, että implisiittinen tieto ei koskaan voi muuttua eksplisiittiseksi.

Lehtovuori (2010) toteaa tunnereaktioiden muistamisesta ja prosessoinnista sekä implisiittisestä muistista vastaavan tunne-elämän keskuksen (amygdala, mantelitumake) kehittyvän informaatiota eksplisiittiseen muistiin kokoavaa hippokampusta nopeammin.

Kyky taltioida implisiittisiä muistoja on siis olemassa jo ennen syntymää. Ensimmäisen elinvuoden koetut elämykset ovat emotionaalisesti voimakkaita ja liittyvät vuorovaikutukseen läheisten ihmisten kanssa. Näitä kokemuksia voidaan Lehtovuoren (2010) mukaan kutsua muistoiksi, mikäli muisto määritellään ”tavaksi, jolla varhaisemmat tapahtumat vaikuttavat myöhempään toimintaan”.

Myös Juntumaan (2008) mukaan ”Implisiittisen muistin vaikutuksesta täysin tiedostamaton tapahtuma voi vaikuttaa vahvasti nykyhetkessä”. Implisiittiset kokemukset eivät tallennu niin, että niitä voisi palauttaa mieleen, joten implisiittisiä muistoja ei koetakaan muistoiksi, vaan ne ovat tavallaan osa itseä.

Yksittäinen työnohjausryhmän jäsen voi satunnaisesti vetäytyä kokonaan vuorovaikutuksesta ryhmässä. Ohjaajan on tällöin tarkkailtava tilannetta ja harkittava tarkoin puuttuuko asiaan. Ohjattava saattaa kokea käsiteltävän asian aiheuttamana itselleenkin outoja tunteita, joita hän ei pyydettäessä osaisi pukea sanoiksi. Kyseessä saattaa tällöin olla implisiittisen muistin ja oppimisen aktivoituminen.

Weinberg ja muut (2005) toteavat, että vaikka eksplisiittiset muistot esimerkiksi traumaattisista tapahtumista olisikin tukahdutettu, ne saattavat silti aiheuttaa ahdistusta implisiittisen muistamisen kautta. Myös nämä kokemukset ovat tietoisuuden ulottumattomissa, mutta elämyksellisesti läsnä. Niiden kertomiseen ei voi tuottaa sanoja, eikä niihin voi palata tahdonalaisesti.

Punamäen (2008) mukaan tapahtuneen käsittelyn kannalta sosiaalinen tuki, tunteiden jakaminen ja kertominen olisivat tärkeitä, mutta kokemuksen sijainti implisiittisessä muistissa riistää nämä psyykeä suojelevat tekijät ei-sanallisuudellaan ja ei-narratiivisuudellaan.

Muistiin liittyy myös ns. vääriä muistoja, muistoja tapahtumista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Lehtovuori (2010) selittää väärien muistojen syntyä Brobergia ja muita (2005) lainaten: ”Joka kerta, kun jokin muisto nousee esiin, siihen vaikuttavat ihmisen oma, muistelemisen yhteydessä vallitseva tilanne ja tunnelma. Mitä useammin muisto nostetaan esiin, sitä isompi riski on, että alkuperäinen muisto menettää oman, elämäkerrallisen luonteensa.”

Rasinkankaan (2007) lainaama Stern (2004) uskoo, että nykyisyys vaikuttaa menneeseen ja toteaa, että jokainen uusi tämänhetkisyys kirjoittaa uudelleen menneisyyden muistot. ”´Originaalit´ muuttuvat eivätkä enää esiinny siinä muodossa kuin ne alun perin olivat.” ”Muistaminen on siis aktiivinen prosessi – ja tietyssä mielessä muisto luodaan aina uudelleen ja uudelleen, kun se nostetaan esiin. On myös mahdollista luoda muistoja, jotka eivät perustu oikeasti koettuihin tapahtumiin vaan esimerkiksi ajatuksiin ja pohdintoihin, joita ihmisellä on ollut aikaisemmasta elämästään.” (Broberg 2005, sit. Lehtovuori 2010.)

Lehtovuoren (2010) mukaan myös unohtaminen on aktiivinen prosessi. Liian tuskalliset muistot ”unohdetaan”, mutta ne voidaan palauttaa tietoisuuteen myöhemmin elämässä. Ei ole täyttä varmuutta siitä, onko ihminen torjunut traumaattiset muistot tietoisuudesta vai muistaako hän ne, mutta päättää olla välittämättä niistä kieltämällä niiden olemassaolon tai vähättelemällä niiden merkitystä.

Vapaaehtoistyön työnohjaaja toimii aina kerrotun perusteella, eikä alkuperäisen tilanteen havainnointi ole ollut mahdollista. Työnohjausistunnossa kerrotut tuettavan ja tukihenkilön tarinat ovat suodattuneet ja mahdollisesti värittyneet kertojiensa oman persoonan kautta. Käsittelyn perustana on kuitenkin aina kerrottu tarina ja lähtökohtana se, että tarinaan liittyvä kertojan tunne on validi ja siis kertojalleen totta.

Työnohjaajan on ymmärrettävä implisiittisen muistin ja oppimisen perusasiat voidakseen ymmärtää yksittäisen ryhmän jäsenen ajoittaista vetäytymistä hiljaisuuteen tai kyvyttömyyttä sanallistaa tunteitaan. Tieto implisiittisestä muistista auttaa työnohjaajaa toimimaan oikein tilanteessa, jolloin ryhmän jäsenelle on annettava tilaa prosessoida sisäistä, tiedostamatonta ja ei-sanallistettavaa kokemusmaailmaansa.

Implisiittinen oppiminen – hiljaista työskentelyä

Vapaaehtoisiin kohdistuu jatkuvia itsereflektio-, kehittämis- ja oppimisvaatimuksia. Vapaaehtoistyön työnohjauksen eräänä päämääränä onkin tukihenkilön kasvu ihmisenä, vapaaehtoistyöntekijänä ja yhteistyökumppanina. Vaikka vapaaehtoistyön työnohjaus tapahtuu pääasiassa keskustellen, työnohjaajan ja ryhmän on ymmärrettävä myös hiljaisuuden merkitys.

Juntumaan (2008) lainaama Kandel (1999) toteaa, että oppijalla ei tarvitse olla tietoista pyrkimystä oppimiseen ja oppimista voi tapahtua, ”vaikka kukaan ei opeta”. Implisiittinen oppiminen ei Kandelin mukaan edellytä asian tiedostamista, vaan muutos tapahtuu tiedostamattoman, implisiittisen tietämisen ja käyttäytymisen alueella.

Muutos ei välttämättä seuraa siitä, että tulemme tietoiseksi implisiittisistä muistoista, vaan siitä, että läpityöskentely transferenssissa ja tunnevaltainen, myös arvot ja asenteet sisältävä vuorovaikutus vaikuttavat implisiittisiin muistoihin muuttaen toimintaa ja suhtautumista itseen ja toisiin. (Stern & muut 1998 ja Sletvold 2003, sit. Juntumaa 2008.)

Vapaaehtoistyön työnohjausryhmä ei ole terapiaryhmä, mutta tukihenkilö voi parhaimmillaan saada siellä korjaavan kokemuksen esimerkiksi hyväksynnästä, jota ilman hän on aiemmin jäänyt.

Tukihenkilö kohtaa työssään ”tavallisille ihmisille tapahtuneita tavattomia asioita”, jotka saattavat olla hyvin koskettavia ja aktivoida tukihenkilön omia unohdettuja, torjuttuja tai jopa implisiittisiä muistoja. Työnohjaajan on erityisen tärkeää ymmärtää tämä ja pyrkiä luomaan työnohjausryhmään luottamuksellinen ja levollinen ilmapiiri, joka mahdollistaa myös sanattoman työskentelyn. Rasinkankaan (2007) lainaama Stern (2004) ja toteaa, että mitä tärkeämpää implisiittinen tieto on, sitä tärkeämmäksi nousee nonverbaalisuus ja lisää, että kokemuksen sanoiksi pukemisessa menetetään aina jotain.

Juntumaan (2008) mukaan elämän varrella koettujen asioiden läpityöskentelyprosessissa kohdataan esimerkiksi surua, häpeää, vihaa ja kateutta, jotka voivat aiheuttaa ahdistusta, kipua ja vastustusta. Hän kuvaakin läpityöskentelyä osittain psyykkistä kipua vastaan kehitettyjen puolustusmekanismien purkamisena tai uudelleenmuotoiluna. Läpityöskentely ja implisiittinen oppiminen ovat rinnakkaisia ja toisiinsa limittyviä prosesseja samoin kuin tietoinen ja tiedostamaton reflektio sekä reflektiivinen ja implisiittinen oppiminen.

Shoren (2008) mukaan oikea aivopuolisko on yhteydessä implisiittisen informaation käsittelyyn ja vasen aivopuolisko on omistautunut eksplisiittisemmälle ja tietoisemmalle prosessoinnille. Varhaisvaiheessa kypsyvä oikea aivopuolisko vaikuttaa implisiittiseen oppimiseen ja niihin elintärkeisiin toimintoihin, jotka tukevat eloonjäämistä ja mahdollistavat stressitilojen ja haasteiden käsittelemisen.

Aivoihin vaikuttavat esimerkiksi ilmapiiri, ihmissuhteiden laatu, musiikki, oikeudenmukainen, ja erityisesti epäoikeudenmukainen kohtelu sekä rakkaus (Karlsson 2008).

Shore (2008) painottaa, että kaikki implisiittinen, ei-tietoinen oikean aivopuoliskon viestintä on kaksisuuntaista ja siten intersubjektiivista (yksilöiden välistä). Ei siis ole yhdentekevää, minkälainen ilmapiiri vapaaehtoistyön työnohjausryhmään saadaan luoduksi. Ryhmän toiminnan kaksoistavoitteeseen sisältyvästä tunnetehtävästä eli ryhmän kiinteydestä huolehtiminen on yhtä tärkeä kuin perustehtävän eli asiatavoitteen vaaliminen.

Shoren (2008) lainaamien Bourne ja Toddin (2004) mukaan oikea aivopuolisko tallentaa ei-verbaalisia affektiivisia signaaleja kuten kasvojen ilmeitä ja eleitä. Neurotiedetutkimus on osoittanut oikean aivopuoliskon keskeisen roolin kasvojen tunnistamisessa ja erityisesti kasvojen välittämän emotionaalisen informaation vastaanottamisessa. Emootioiden ja kasvojen ilmeiden käsittelemisen ohessa oikea aivopuolisko on erikoistunut myös kuulohavaintojen käsittelemiseen, intonaatioiden havaitsemiseen, tarkkaavaisuuteen ja kosketukselliseen informaatioon.

”Vastaamme eleisiin -- harkitun ja salaisen koodin mukaisesti, jota ei ole kirjoitettu minnekään, jota kukaan ei tunne ja jota kaikki ymmärtävät” (Sapir 1927, sit. Schre 2008).

Uudet neurokuvantamismenetelmät, joilla tutkitaan tietoisuuden ulkopuolelle jääviä aivotoimintoja reaaliajassa, tarjoavat tietoa, joka on suoraan yhdistettävissä nykyiseen implisiittisten prosessien tutkimukseen. Levin (2003) toteaa useisiin tutkijoihin viitaten, että aivot ovat plastinen elin, joka jatkaa muuttumista ja sopeutumista läpi koko ihmisen elämän. Aivot voivat muuttua millä tahansa tasolla, useista kohdin ja milloin vain. Muutokset ovat psykologisia, fysiologisia, kemiallisia ja anatomisia, siis nykyisin menetelmin myös kuvannettavia!

Juntumaa (2008) lainaa Andradea (2005), joka toteaa, että affektiivinen vuorovaikutus positiivisena transferenssina voi luoda uusia neuraalisia ratoja, mikä kehittää kognitiivista kykyä ja kykyä säädellä emootioita, Levin (2004) puolestaan kirjoittaa, että oppiminen tapahtuu emotionaalisen kiinnostuksen tuottamien uusien hermoyhteyksien syntymisinä ja hermoverkkojen rakentumisina ja Korhonen (2001) lisää, että oppimisen hermostollisen perustan tutkimus on tuonut esiin, että hermoverkoissa tapahtuu muutosta, oppimista ja muistijäljen kehittymistä jo ennen kuin näkyvää muutosta käyttäytymisessä on havaittavissa.

Kiireettömällä ja rauhallisella vapaaehtoistyön työnohjauksella voi olla myös vahva siirtovaikutus tukihenkilöiden työhön. Juntumaa (2008) kirjoittaa, että ”mielihyvä tai tyydytyskokemus vuorovaikutuksen suhdetilanteessa saa aikaan halun ja motiivin samastua rauhoittavaan kumppaniin, objektiin. Tällöin sama tasapainon saavuttamisen kyky siirtyy itseen. Alkuperäinen, affektin herättänyt ärsyke on nyt muuntunut henkilön mielessä, transformoitunut, eikä se enää saa aikaan samaa reaktiota. On muodostunut oma hallinnantunne samastumisen ja rauhoittumisen myötä.”

Saavutus, jota voidaan pitää erittäin hyvänä työnohjauksen tuloksena.

Lopuksi

Osaava työnohjaaja ymmärtää implisiittisen muistin ja implisiittisen oppimisen merkityksen työnohjauksessa ja osaa antaa yksittäiselle ryhmän jäsenelle hänen tarvitsemansa tilan hiljaiselle työskentelylle.

Vaikka tarkoituksena on, että tukihenkilö voi työnohjauksessa tuoda julki omat oivalluksensa ja oppimisensa tulokset, saada niistä palautetta ja jakaa ne kaikkien käytettävissä olevaksi yhteiseksi tiedoksi, työnohjaajan on hyvä muistaa, että toisinaan ”puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.”

Lisätietoa mm.

• Juntumaa, R. (2008). Psykoanalyysi oppimisprosessina. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 217, väitöskirja.

• Karlsson, H. (2008). Voiko psykoterapian vaikutusta mitata aivoista? Teoksessa M. Lindeman, L. Hokkanen & R-L. Punamäki. (2008). Hermoverkot, mielenterveys ja psykoterapia (143–148). Vaajakoski: Psykologien Kustannus.

• Lehtovuori, P. (2010). Muistin synty. Psykoterapia (2010), 29(1), 20–37.

• Levin, F. M. (2003). Mapping the Mind. The Intersection of Psychoanalysis and Neuroscience. London: Karnac Books.

• Punamäki, R-L. (2008). Muistaa vai unohtaa? Siinä traumatutkimuksen kysymys. Teoksessa M. Lindeman, L. Hokkanen & R-L. Punamäki (2008). Hermoverkot, mielenterveys ja psykoterapia (93–104). Vaajakoski: Psykologien Kustannus.

• Rasinkangas, A. (2007). Tämänhetkisyydet (present moments) Daniel Sternin näkökulmana psykoterapiaprosessissa. Psykoterapia (2007), 26(3), 159–175.

• Saraneva, K. (2006). Freud eilen ja tänään. Teoksessa K. Mälkkönen, P. Sammallahti, K. Saraneva & T. Sitolahti (2006, 2. painos). Psykoanalyysin isät ja äidit. Teoreettisia näkökulmia. (15–90). Helsinki: Therapeia.

• Shore, A. N. (2008). Neuropsykoanalyyttinen näkökulma. Psykoterapia (2008), 27(1), 2–8.

• Weinberg, H., Nuttman-Shwartz, O. & Gilmore, M. (2005). Trauma Groups: An Overview. Group Analysis 38: 187–202.