ÄLÄ VALEHTELE MUISTISAIRAALLE
On jo opittu, että muistisairas vanhus ei ole ”harhoissaan” eläessään uudelleen menneisyyden tapahtumia. On myös ymmärretty, että aiempi ehdoton kielto ”mukaan menemisestä” ei ole enää voimassa. Mukaan meneminen on kuitenkin taitolaji, joka on opeteltava.
Valehdella voi monin eri tavoin
Muistisairasta hoitavan henkilön on opittava, miten vanhuksen mielikuviin mennään mukaan kertomatta valheita tai näyttelemättä mahdollisesti tarjolla olevaa symbolihenkilön roolia. On myös osattava ajoittaa mukaan meneminen oikein.
Muistisairaalle vanhukselle ei pidä koskaan valehdella, ei edes häntä rauhoittaakseen. Vanhus perimmältään kuitenkin tietää asioiden oikean laidan.
Rouva N. sai vierailulla käyneen lapsenlapsensa kyyneliin käyttämällä häntä symbolihenkilönä ja syyttämällä häntä kantelemisesta. Heti tytön lähdettyä rouva N. totesi hoitajalle iloisesti, että ”Marikin kävi”.
Vaikka muistisairaus olisi edennyt jo pitkälle, vanhus voi yllättää paljastamalla sisällään asuvan järkevän ja oivaltavan aikuisen.
Rouva E. kulki käytävällä kantaen kainalossaan päiväsalin seinältä ottamaansa taulua. Hoitaja pysähtyi kysymään, mihin rouva on lähdössä. ”Mihis täältä lähtis, lukkojen takana ollaan”, vastasi rouva äkäisesti.
Mitä vanhus haluaa tai tarvitsee?
On tärkeää, että hoitaja opettelee tuntemaan hoidettavansa mahdollisimman hyvin. Se onnistuu vain olemalla vuorovaikutuksessa vanhuksen kanssa ja kokeilemalla erilaisia lähestymistapoja. Tutustuminen vie aikaa ja tutunkin kanssa tulee väärinkäsityksiä, virhetulkintoja ja yllätyksiä. Ei kuitenkaan kannata lannistua, vanhus ei kanna hoitajalle kaunaa.
Hoitava henkilö voi saada melko luotettavan kuvan tilanteesta myös intuitionsa avulla. Se auttaa häntä oivaltamaan, onko hoidettavalle juuri tässä asiassa ja tässä tilanteessa viisasta tarjota esimerkiksi seuraa ja lohtua, vai turvallinen ja mahdollisesti kivulias mutta tarpeellinen läpielämisen mahdollisuus.
Kun muistisairas vanhus ottaa sanallisen tai sanattoman kontaktin hoitavaan henkilöön, hänellä on siihen aina syy.
Hoitajan on pysähdyttävä ja yritettävä ymmärtää, mitä vanhus sillä kertaa haluaa tai mitä hän tarvitsee. Kontaktin ottamalla muistisairas vanhus pyrkii johonkin tai välttelee jotakin.
Elämä niin kotona kuin hoitopaikassakin voi olla yksinäistä, tylsää, ahdistavaa tai turvatonta ja kontaktin ottaminen hoitavaan henkilöön vanhuksen yritys päästä irti stressaavasta tilanteesta.
Vanhus saattaa haluta lämpimän kosketuksen ja lohdutusta, keskustelu- ja muistelukumppanin, tai hänellä voi olla tarve tulla nähdyksi ja olemassa olevaksi.
Muistisairas vanhus voi tarvita toisen ihmisen myös turvakseen tai symbolihenkilön rooliin, kun hän elää uudelleen mieltä vaivaamaan jääneitä menneisyyden tapahtumia.
Kontaktin ottaminen on muistisairaalta vanhukselta aina luottamuksen osoitus ja on tärkeää, että hoitava henkilö on sen arvoinen.
Hoitajan on ymmärrettävä myös itse pysähtyä vanhuksen luo, kun näkee tämän olevan toisen ihmisen tarpeessa. Muistisairas voi ilmaista tarpeensa monin eri tavoin, sanoin tai sanattomasti – ja siihen voi myös vastata monin eri tavoin.
Vanhus päättää itse, mitä hän tarvitsee
Muistisaitasta ei kannata aliarvioida. Vanhus on viisasta kohdata aina olettaen, että hän on ajan tasalla – ja siirtyä aikaan, jota vanhus elää, kun huomaa että niin ei ole.
Rouva S. kyseli usein edesmennyttä miestään ”Mattia”. Kun hänelle kerrottiin, että Matti on kuollut, hän saattoi sanoa: ”Ai niin, en muistanu.” Usein hän kuitenkin kivahti: ”Eikä oo, juurihan se tästä lähti.”
Ellei muistisairas ole valmis kohtaamaan tosiasioita, hän ei ota niitä vastaan. Häntä ei voi pakottaa, tai edes johdatella kohtaamaan todellisuutta vastoin tahtoaan. Keskustelun haparoiva alku ei myöskään jää vaivaamaan muistisairasta, mikäli hoitaja ei kinaa asiasta, vaan osaa sujuvasti siirtyä vanhuksen todellisuuteen.
Muistisairas vanhus tekee aloitteen ja valitsee itse tavan jatkaa keskustelua. Hoitajien tehtävänä on hyväksyä hänen valintansa.
Toisinaan rouva S:n kysymyksen taustalla oli tarve saada vahvistus epäilylle puolison kuolemasta. Hän tarvitsi myös ihmisen, jonka tuella voi läpielää suruaan. Toisinaan hoitajan vastaus ei rouva S:lle kelvannut ja kysymyksen tarkoituksena oli saada hoitaja kuuntelijaksi ja seuraksi muistelemaan Mattia.
Molemmilla tavoilla oli oma tehtävänsä ja ne molemmat rouva S. myös tarvitsi. Surun läpieläminen neutraloi sen traumaattista vaikutusta ja ”tavallinen” muistelu antoi hänelle hyvänolontunteen.
Toimi heti, älä oleta mitään ja yritä pysytellä mukana
Paluu menneisyyden mielikuviin tapahtuu lähes poikkeuksetta vain lyhyeksi aikaa. Mielikuvat nousevat pintaan nopeasti, ja yhtä nopeasti ne myös haihtuvat. Voidakseen eläytyä vanhuksen tilanteeseen ja antaa tukensa, hoitajan on reagoitava heti tai tilaisuus siihen menee. Asiaan ei voi palata ”kohta”.
Herra J. istui osaston ulko-oven pielessä. Hoitaja näki hänet ohi kulkiessaan ja tiesi, että tämä on ennenkin istunut siinä pirssiä odotellen. Paluumatkalla hoitaja istahti miehen viereen ja kysyi, tuleeko aika pitkäksi autoa odotellessa. Herra J. katsoi hoitajaa ihmeissään. Hänellä ei ollut mitään käsitystä, mistä hoitaja puhui.
Muistisairasta hoitavan henkilön on viisasta pitää jokaista kohtaamista vanhuksen kanssa ainutkertaisena haasteena. Kun menneisyyden tapahtuman käsittely etenee, vanhus siirtyy seuraavaan vaiheeseen – ja lopulta seuraavaan käsittelyä vaativaan asiaan. Hyväntahtoinen eläytyminen vanhuksen oletettuun ajatukseen tai mielentilaan voi osoittautua tarpeettomaksi.
Rouva J:llä oli ollut tapana lähteä ulos etsimään miestään ”Mattia”. Perään juossut hoitaja oletti, että rouvan tarkoitus oli tälläkin kertaa sama. Hän yritti houkutella rouvaa takaisin vanhainkotiin ehdottaen, että tämä tulisi katsomaan olisiko Matti ”tuossa isossa talossa”. Rouva J. tokaisi hoitajalle: ”Mää sie, jos siun Mattiis on siel. Miu Matti on kuolt.”
Vanhus voi myös piipahtaa nykyhetkessä kesken menneisyyden tapahtuman läpielämisen. Nämä yllättävät piipahdukset ovat merkki siitä, että muistisairaalla voi olla hyvin selkeä käsitys realiteeteista siitä huolimatta, että hän on uppoutunut jonkin merkittävän tapahtuman käsittelyyn.
Herra P. oli kiukkuinen ”työntekijöille, jotka olivat rosvonneet hänen vastuullaan olleet rahat”. Kesken manaamisen hän kysyi hoitajalta: ”Missä se poika on?” Hän tarkoitti poikaansa, joka oli juuri ollut käymässä osastolla. Kuultuaan, että poika oli jo lähtenyt, hän palasi menneeseen ja jatkoi manaamistaan.
Parhaassa tapauksessa hoitava henkilö kykenee seuraamaan nykyisyyden ja menneisyyden välillä liikkuvan muistisairaan ajatuksenjuoksua ja reagoimaan siihen. Se ei kuitenkaan ole helppoa, eikä vanhukselta kysymyksiin saadut vastauksetkaan aina auta asiaa.
Hoitajan on hyvä muistaa, että vanhus arvostaa asennetta ja yritystä enemmän kuin nappisuoritusta.
Riittää hyvin, kun hoitava henkilö hyväksyy muistisairaan kokemuksen, myötäelää ja osoittaa mielenkiintonsa ilmein, elein ja vilpittömin kysymyksin. Muistisairas vaistoaa teeskentelyn, välinpitämättömyyden sekä vääränlaisen uteliaisuuden ja pettyy. Myös hyssyttely tai valehtelu tilanteesta pois pääsemiseksi loukkaa vanhusta syvästi.
Muistisairas voi olla yksinäinen, turhautunut tai turvaton
Muistisairas vanhus tekee inventaarion elämästään muistelemalla tai elämällä uudelleen kaikkea sitä, mitä matkan varrella on tapahtunut.
Menneisyyden tapahtumien muistelu vanhuksen kanssa ei ole sen kummempaa kuin muistelu lapsuudenystävän kanssa.
Siihen voi kaikessa rauhassa heittäytyä, eikä asioiden todenperäisyydelläkään ole väliä, vanhukselle ne ovat totta. Mikäli vanhuksen muistelu ei ilmene puheena vaan toimintana, joka ei ole vaaraksi tai isoksi haitaksi, se on hänelle suotava.
Vanhuksen mielikuviin ei saa mennä mukaan näyttelemällä osaa jossain menneisyyden episodissa. Osaava osallistuminen muisteluun on myötäelämistä ja kysymysten esittämäistä.
Rouva K. heräsi aamulla kankeana ja kertoi, että hartiat ovat aivan jumissa, koska hän on juuri kuorinut ämpärillisen perunoita. ”Niin paljon!” ihmetteli hoitaja. ”Talkoomiesten soppa-aineiksi”, tarkensi rouva ja jatkoi muistelua kertomalla, että hän oli ollut kylän paras muonittaja.
Toisinaan osallistuminen on yksinkertaisesti vain malttia olla tekemättä mitään.
Entinen laivasiivooja rouva P. kulki päivät vanhainkodin käytävällä huudellen: ”Laiva lähtee!” Hän sijasi osaston vuoteita yhä uudelleen taitellen peiton kaksin kerroin, kuten laivoissa on tapana.
Henkilökunta ei kieltänyt rouvaa, eikä kulkenut perässä korjaamassa hänen tekemisiään. Rouva P. sai kokea olevansa osaava, tarpeellinen ja arvokas ihminen.
Vanhuksella voi olla tarve elää läpi kivulias tapahtuma
Kaikkea ei voi, eikä pidä lohduttaa pois. Läpielämisen estely jättää muistisairasta vaivaavan asian vain käsittelemättä ja se nousee toistuvasti esiin. Jos itkun saa itkettyä tai kiukun purettua turvassa ja turvallisen ihmisen tuella, vanhus on askeleen lähempänä rauhan saavuttamista.
Muistisairas vanhus on sitkeä yrittäessään päästä sopuun menneisyyden kanssa, mutta myös hän voi lannistua tultuaan toistuvasti torjutuksi. Hän lakkaa ottamasta kontaktia hoitaviin henkilöihin ja vetäytyy sisäiseen maailmaansa.
Rouva N. kulki hätääntyneenä hoitajien perässä, nyki heitä hihasta ja toisteli, että hänen miehensä on kuollut. Ensimmäinen hoitaja passitti hänet ulos kylpyhuoneesta. Toinen yritti saada hänet muihin aatoksiin tarjoamalla kahvia. Kolmas hoitaja kietoi kätensä rouvan olkapäiden ympäri ja sanoi: ”Otan osaa”. Silloin rouva N. katsoi terävästi hoitajaa silmiin ja sanoi: ”Kiitos, olet ensimmäinen!”
Kun hoitaja toimii niin, kuin alkuperäisessä tilanteessa olisi ollut fiksua toimia, hän ei valehtele vanhukselle. Sana toimia on tässä yhteydessä ymmärrettävä eläytymisenä, ei toimenpiteinä. ”Lapsensa kadottaneen” vanhuksen kanssa puhutaan siitä, mitä lapsella oli päällään ja löytyikö lapsi pian – ei ryhdytä etsimään.
Sodan kauhuihin palannut herra E. alkoi eräänä päivänä huutaa apua. Hoitajien kiirehdittyä paikalle, hän osoitti eri kohtia kehossaan ja valitti, että tuohon ja tuohon osui.
Hoitajat näkivät herra E:n silmissä torjutun muiston aiheuttaman kauhun ja ymmärsivät tärkeimmäksi asiaksi vakuuttaa, että hän ei ole yksin. He eivät yrittäneet tarjota vanhukselle realiteetteja, vaan tekivät tilanteesta turvallisen.
Herra E. sai läpielää tapahtumaa ja palata tuon katarttisen eli puhdistavan kokemuksen jälkeen nykyhetkeen omilla ehdoillaan. Vastaava tilanne ei toistunut enää koskaan.
Joskus vanhusta auttaa jo se, että häntä kuullaan ja hänet otetaan todesta.
Hoitaja syötti lounasta vain sanan tai pari puhumaan kykenevälle neiti T:lle. Kun vanhus alkoi itkeä lohduttomasti, hoitaja laski lusikan ja vakavoitui. Itkunsa seasta neiti T. sai sanottua: ”Ja sitten ne tulivat kertomaan.” Itkun laannuttua hoitaja syötti lounaan loppuun ja päästi neiti T:n jatkamaan lakkaamatonta vaellustaan osastolla.
Todiste vanhuksen tyytyväisyydestä saamaansa apuun ja kyvystä muistaa tapahtunut saatiin, kun hän tuntia myöhemmin sanoi potilastoverilleen hoitajaa osoittaen ”hän välittää”.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.
Lisätietoa mm.
Feil, N. (1993). The Validation Breaktrough. Simple Thechniques for Communicating with People with ”Alzheimer’s-Type Dementia”. York, Pennsylvania USA: The Maple Press Company.
Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.
Porkka, S-T. (2024). Muistisairaan osaava kohtaaminen. Salo: Yhtymä Porkka & Porkka. [E-kirja] Saatavissa osoitteessa https://prinsiippi.fi/
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
