HILJAISUUS MUISTISAIRAAN HOIDOSSA

Hiljaisuus ja vaikeneminen ovat tärkeitä osatekijöitä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, psykologisten prosessien läpikäymisessä ja puolustusmekanismeissa. Myös muistisairas vanhus osaa tarvitessaan turvautua vaikenemiseen. (Urlic 2010.)

• Vaikeneminen on päätöksenteon tulos, kuten puhuminenkin, sen syyt ovat moninaisia, niitä on yleensä useita ja ne vaikuttavat toisiinsa.     

Hiljaisuudella on perinteinen ja kiistämättömän merkittävä paikkansa myös yhteisöissä. Hiljasen hetken viettäminen on universaali tapa osoittaa kunnioitusta yhteisöä kohdanneen menetyksen tai tragedian jälkeen. Hiljaisuus voi myös olla voimakas kannanotto tai keino osoittaa mieltä. Hengellisessä elämässä hiljaisuudella on perinteisesti ollut merkittävä asema.  

Denham-Vaughan ja Edmond (2010) kuvaavat omaa kokemustaan hiljaisuudesta ”aidoimmaksi yhteydeksi omaan itseen”. He nimeävät hiljaisuuden universaaliksi kieleksi ja pohtivat miksi sitä usein pidetään negatiivisena, hankalana, pelottavana, nolona tai pitkästyttävänä asiana – tyhjiönä, joka pitää täyttää.  

Vaikeneminen muistisairaan vanhuksen valintana

Pitkälle edennyt muistisairaus aiheuttaa vaikeuksia muodostaa puhetta. Sanat tai niiden merkitys unohtuvat ja vanhus ei aina saa sanottua asiaansa. Otollisissa olosuhteissa voi myös ”jo puhekykynsä menettäneen” vanhuksen viesti tulla hyvin selväksi.

Osastolla puhuttiin asukkaille paljon, saatiinpa vastaus tai ei. Eräs hyvin puhelias hoitaja tupsahti huoneeseen, jossa oli päivälevolla liikuntakyvytön ja jo vuosien ajan puhumaton rouva. Hoitaja jutteli tavalliseen tapaansa ja huomasi, että huoneen ikkuna oli auki. ”Laitanko sen kiinni?” hän kysyi. ”Anna olla auki vaan!” kuului tumma ääni vuoteesta.  

Vaikeneminen ei aina johdu vain muistisairauden aiheuttamasta vaikeudesta tuottaa puhetta. Se voi olla myös muistisairaan vanhuksen tietoinen valinta.

Vaikenemiselle on lukuisia erilaisia syitä, mm.

Uuteen yhteisöön sopeutumisen alkuvaiheessa luottamus- ja turvallisuuskysymykset ovat tärkeitä. Muistisairas vanhus voi tuntea olonsa epämukavaksi vieraiden ihmisten seurassa, esimerkiksi hoitopaikkaan muuttaessaan tai yhä uudelleen muiden hoidettavien ja hoitajien vaihtuessa.

Vierauden tunne voi yllättää myös jo tutuksi tulleiden ihmisten joukossa. Vanhus voi sijoittaa ”tutulta vaikuttavaan” ihmiseen tunteita, kokemuksia, odotuksia ja asenteita, jotka ovat alun perin kohdistuneet menneisyyden tai jopa lapsuuden tärkeään ihmiseen (tunteensiirto).

• Mm. varhaisista elämäkokemuksista kumpuavat sisarkateus ja kokemukset vanhempien suosikkijärjestelmästä ovat voimallisia vaientajia.

Uudesta tuttavuudesta saatu huono ensivaikutelma on voimakas ja sitkeässä, vaikka se olisi väärä. Vanhus voi myös saada ikäviä kokemuksia toisesta ihmisestä ja alkaa reagoida vaikenemalla tämän seurassa.

Myös muistisairaan vanhuksen on tehtävä inventaario eletystä elämästä. Juntumaan (2008) mukaan elämän varrella koettujen asioiden läpielämisprosessissa ihminen kohtaa esimerkiksi surua, häpeää, vihaa ja kateutta, jotka voivat aiheuttaa ahdistusta, kipua ja vastustusta. Ne voivat saada hänet vetäytymään vuorovaikutuksesta.

Yalomin (1975, 2005) aikaa kestäneen tulkinnan mukaan toisen ihmisen vaikeneminen voi toimia voimakkaana häpeän tunteen laukaisijana. Se tulkitaan aktiivisena kieltäytymisenä keskustelusta ja esteenä ihmisten väliselle kontaktille.  

Counselman ja Gans (2010) toteavat, että ihmisten ”huomion halu on suuri, mutta estot sen tavoittelemiseksi vielä suuremmat”. Lause tarkoittaa sitä, että ihmisillä on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi muiden seurassa, mutta toisaalta huomion kohteeksi joutuminen saattaa pelottaa. Vaikenemalla voi suojautua valokeilaan joutumiselta.

Vanhus voi olla haluton puhumaan pelätessään, että hänen tarvitsevuutensa paljastuu, hän joutuu hyökkäyksen kohteeksi, tulee sivuutetuksi – tai hän ei vain halua kuulua joukkoon. Hän saattaa myös kokea, että hänellä ei ole tarpeeksi tärkeää sanottavaa, tai ei löydä sopivaa tapaa sanoa asiaansa. (Schneider Corey & Corey 1977, sit. Urlic 2010.)

Muistisairaiden hoitoyksiköissä ei niin harvinaiset ihastumiset ihmisten välillä voivat ärsyttää tai kyllästyttää yhteisön muita jäseniä ja aiheuttaa hiljaisuutta. Vaikenemalla voi myös saada turvallisen välimatkan ikävän vaikutelman antavaan ”liian avoimeen” yhteisön jäseneen.  

Muistisairas vanhus käyttää vaikenemista myös aseena. Counselman ja Gans (2010) toteavat, että hiljaisuutta käytetään muiden seurassa esimerkiksi huomion tavoitteluun, kostamiseen, näkymättömäksi tekeytymiseen tai kiusaamisen välineenä. Toinen ihminen saatetaan mitätöidä ja ”vaieta kuoliaaksi”. 

Neiti I. istui päiväsalissa ja kuiskutteli kuuluvasti vierustoverilleen ikäviä kommentteja ohi kulkevien potilastovereiden ja hoitajien vaatetuksesta, liikakiloista ja hiuksista. Jos ivan kohteeksi joutunut henkilö pysähtyi ja sanoi jotain neiti I:lle, tämä ei ollut kuulevinaan.

Jokaisen, myös hiljaisen vanhuksen huomioiminen on tärkeää ja siihen saattaa riittää hoitavan henkilön ystävällinen jutustelu tai lämmin kosketus. Hoitajan on myös harkittava tarkoin, puuttuuko vanhuksen vaikenemiseen ja miten sen tekee.

Hyödyllinen ja haitallinen hiljaisuus

Georgiou ja Reynolds (2018) toteavat, että hiljaisuus voi olla hyödyllistä, hyödytöntä tai väärinymmärrettyä. Gans ja Counselman (2000) tähdentävät, että hiljaisuus ei ole ongelma – hiljentäminen on.

Hiljaisuus ei ole psykologista passiivisuutta. Sen avulla vanhus voi keskittyä kuuntelemaan toista, hillitsemään itseään tai kestämään ja käsittelemään voimakkaita tunteita. Hiljaisuus voi olla myös merkki stressistä tai lannistumisesta ja tarjota vanhukselle hengähdystauon arjen haasteista.

Counselmanin ja Gansin (2010) mukaan hiljaisuus voi tuntua joistakin ihmisistä suojattomalta, paljastavalta tai jopa haavoittavalta. Se voi tuntua vaatimukselta osallistua, suorittaa, saada jotain aikaiseksi tai jopa tarttua ohjaksiin. Hiljaisuus voi ”pakottaa esiintymään” tai vaihtoehtoisesti vajoamaan siihen yhä syvemmälle.

Herra P. oli saanut hyvin ankaran kasvatuksen. Hän istui aina ryhdikkäästi selkä suorana ja puhui vain kysyttäessä. Toisinaan hänet saattoi yllättää katselemasta ympärilleen, vain silmäkulmastaan ja päätään kääntämättä.   

Vanhuksen tapa reagoida hiljaisuuteen on sekä luonteenpiirre että seurausta hänelle elämän varrella kertyneistä kokemuksista.  

Muistisairas vanhus saattaa vetäytyä sisäiseen maailmaansa kokiessaan outoja tunteita, joita hän ei kuitenkaan osaisi pukea sanoiksi. Kyseessä saattaa tällöin olla implisiittisen muistin aktivoituminen, läpielämisen hetki ja vanhukselle hyödyllinen reaktio, jota ei kannata häiritä kysymyksin. 

Vaikenevan vanhuksen hoitajana

”Tärkeintä on kuitenkin se, että hiljaisuus ei ole koskaan hiljaa; se on käyttäytymistä ryhmässä, sillä on merkitystä tässä ja nyt edustavana näytteenä asiakkaan tavasta suhtautua ihmissuhteisiinsa.” (Yalom & Leszcz 2005, sit. Georgiou & Reynolds 2018.)

Urlic (2010) muistuttaa, että osa ihmisten välistä kommunikaatiosta on ilmeistä ja tietoista, osa kätkettyä ja tiedostamatonta. Emotionaalisen viestinnän tärkeä osa, sanaton viestintä ei lopu, vaikka ihminen vaikenee.

• Hoitaja voi saada paljon tärkeää tietoa vanhuksen kokemuksesta tarkkailemalla tämän sanatonta viestintää ja fyysisiä reaktioita.

Ihmisen asennot, kävely, tapa istua ja eleet, erityisesti kasvojen ilmeet, ilmaisevat tunteita, kuten masennusta, jännitystä, vihaa, pelkoa ja surua tai mielihyvää, tyyneyttä ja onnellisuutta (Hill & muut 2003, sit. Urlic 2010.)

Kasvojen punoitus, hikoilu, keinuttelu istuessa ovat kaikki selkeitä viestejä fysiologisista ja psykologisista reaktioista. Myös kyvyttömyys ylläpitää katsekontaktia kertoo merkittävästä jännityksestä. (Back & muut 2009, sit Urlic 2010.)

Näitä Urlicin (2010) lainaamien tutkijoiden luettelemia henkisen paineen merkkejä sekoittaa muistisairaan vanhuksen kohdalla ikääntyminen ja jokaiseen ihmiseen omalla tavallaan vaikuttava muistisairaus. Hoitajan on tunnettava hoidettavansa niin hyvin, että hän tunnistaa vanhuksen ”tavalliset” oireet ja huomaa poikkeamat niissä.

Rouva M. oli jo menettänyt kasvojensa ilmeiden hallinnan ja pystyi kävelemään vain kahden hoitajan taluttamana. Hän imeskeli sormiaan ja kykeni lausumaan vain kaksi sanaa, jonka jälkeen puhe muuttui yhden tavun toistamiseksi. Aamupesun jälkeen kuivatellessa rouva M. sanoi hoitajalle, sormella tossupinoa osoittaen: ”Tuosta jos ottais, ei tarvis avojaloin kulkea.”

Erityisen tärkeää ja ilahduttavaa on huomata myönteiset muutokset. Suotuisissa olosuhteissa esimerkiksi vanhuksen sulkeutunut tai harhaileva katse voi terävöityä ja hoitajalle muodostua yhteys vanhukseen.

Rouva V. oli vuodepotilas, joka ei ottanut minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Hoitaja sokeroi hänen aamupuuronsa runsaalla kädellä ja tarjosi ensimmäisen lusikallisen. Rouva V:n suu vetäytyi hymyyn ja hän katsoi hetken hoitajaa silmiin hyvin tyytyväisen näköisenä.”

Muistisairasta hoitavan henkilön on tiedettävä ja ymmärrettävä implisiittisen muistin ja oppimisen perusasiat, jotta hän voi ymmärtää vanhuksen ajoittaista vetäytymistä hiljaisuuteen tai kyvyttömyyttä sanallistaa tunteitaan.

Käsitys implisiittisestä muistista auttaa hoitajaa toimimaan oikein, kun vanhukselle on annettava tilaa prosessoida sisäistä, tiedostamatonta ja ei-sanallistettavaa kokemusmaailmaansa. Urlic (2010) varoittaa kuitenkin laiminlyömästä hiljaista ihmistä, joka vaikenemisestaan huolimatta kokee vahvoja tunteita tai haluaisi tulla vedetyksi mukaan toimintaan tai keskusteluun.   

Kun herra S. tuli tapaamaan vaimoaan omana syntymäpäivänään, hoitaja onnitteli häntä ja halasi. Halatessaan hoitaja tavoitti vain pari sanaa puhumaan kykenevän vaimon tuskaisen katseen ja tajusi tilanteen. Hän riensi halaamaan myös vaimoa ja onnitteli tätä upeasta aviomiehestä.

Muistisairaan vanhuksen ja hoitajan kohtaaminen nostaa herkästi esiin menneisyyden vaikenemiskokemusten synnyttämiä tunteita myös hoitavassa henkilössä. Hoitajan on tärkeää muistaa, että vaikka puhumattomuus olisi vanhuksen tietoinen valinta, sen tavoitteena on useimmiten aivan muu kuin hoitajan loukkaaminen.   

On esimerkiksi mahdollista, että vanhusta – tai hoitajaa – on lapsena rangaistu tekemisistään mykkäkoululla ja vaikeneva ihminen satuttaa edelleen. Asian tekee vielä hankalammaksi se, että edes kipuileva itse ei välttämättä ole lainkaan tietoinen mistä on kysymys.

Hoitajan vastuulla on nähdä asia kokonaisuuden valossa ja välttää vaikenemiseen liittyvien ”ansojen” virittäminen tai niihin lankeaminen.

Kukaan ei myöskään ole immuuni läpielämisprosessin tuomille negatiivisille tunteille. Haaste on vaikea niin hoitajalle kuin vanhuksellekin, mutta avain tilanteen korjaamiseksi on hoitavan henkilön hallussa.

• Tunteet onneksi tarttuvat, ja hoitajan levollisuus, positiivisuus ja välittäminen tarjoavat vanhukselle samaistumisen mahdollisuuden.

Hoitavan henkilön eläytyvä osallistuminen menneisyyden tapahtumien läpielämiseen herättää vanhuksessa halun samaistua hyväksyvään, turvalliseen ja rauhoittavaan ihmiseen. Juntumaan (2008) mukaan myös tunnetasapainon saavuttamisen kyky siirtyy silloin vanhukseen, eivätkä muistot saa enää aikaan samaa ikävää reaktiota.

Itsensä tunteva ja omien elämänkokemustensa vaikutuksiin paneutunut hoitaja tai omainen on muistisairaan vanhuksen paras ymmärtäjä ja ihminen, jonka kanssa vanhuksen on hyvä ja turvallinen olla. 

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Counselman, E. F. & Gans, J. S. (2010). Silence in group therapy: A powerful communication. Teoksessa J. S. Gans. Difficult Topics in Group Psychotherapy: My Journey fröm Shame to Courage (s. 147–166). London: Karnac Books.

Denham-Vaughan, J. & Edmond, V. (2010). The Value of Silence. Gestalt Journal of Australia and New Zealand Vol 6 No 2, 5–19.

Gans, J. S. & Counselman, E. F. (2000). Silence in group therapy: A powerful communication. International Journal of Group Psychotherapy 2000 Jan;50(1): 71–86.

Georgiou, J. & Reynolds, J. (2018).The Use of Silence and Silencing in Group Counseling: Productive, Unproductive, and Misunderstood. The Practitioner Scholar: Journal of Counseling and Professional Psychology Vol 7, 2018.

Juntumaa, R. (2008). Psykoanalyysi oppimisprosessina. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 217, väitöskirja.

Urlic, I. (2010). The Phenomenon of Silence: A Group-Analytic Exploration of Meanings in Psychotherapy and in Everyday Life. Group Analysis 43(3), 337–353.

Yalom, I. D. (2005, alkup. 1975). The Theory and Practice of Group Psychotherapy. USA, NY: Basic Books.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: