YHTEISÖLLISYYDEN MERKITYS MUISTISAIRAALLE VANHUKSELLE

Muistisairaan vanhuksen aloitteet ihmiskontakteihin voivat vähentyä tai muuttaa muotoaan. Seurauksena saattaa olla, että yhteisöllisyyden merkitystä vanhukselle aliarvioidaan ja hänen jäsenyyttään yhteisössä nonsaleerataan.

Yhteisöllisyyden perusajatus on ihmisen kuuluminen johonkin

Yhteisöllisyyttä edistää yhteisön jäsenten tunne kuulumisesta ryhmään, hyväksytyksi tulemisesta, vertaisuudesta, jäsenten välisestä luottamuksesta, tuesta sekä sitoutumisesta yhteisiin tavoitteisiin.

• Kaikkiin niihin voidaan vaikuttaa kauniilla käytöksellä, hyvällä tahdolla ja pienillä toimenpiteillä.

Yhteisöllisyyttä pidetään tavoittelemisen arvoisena, myönteisenä ja vastavuoroisena vuorovaikutuksena, yhdessä tekemisenä sekä yhteenkuuluvuuden tunteena. Miten yhteisöllisyys toteutuu muistisairaan asuinympäristössä tai hoitopaikassa?

Muistisairaan mahdollisuudet kokea yhteisöllisyyttä tai valita yhteisö, johon kuulua, on usein hyvin rajoitettu. Kotona asuvan muistisairaan elämä voi kutistua seinien sisälle, eikä elämä hoitopaikassakaan ole aina yhteisöllisyyden myönteiset kriteerit täyttävää.

• Hoitopaikassa yhteisö koostuu usein kahden tai useamman ihmisryhmän rinnakkais- ei yhteiselosta. Yhteisöllisyyden syntyminen edellyttää yhteisöltä enemmän.

Yhteisöllisyyden kehittyminen muistisairaan vanhuksen asuin- tai hoitoyhteisöön edellyttää, että vanhuksen omaiset ja läheiset, naapurit ja hoitajat ymmärtävät olevansa itse vastuullinen osa yhteisöä ja yhteisöllisyyden ylläpitoa.

Yhteisöä pidetään usein positiivisesti latautuneena käsitteenä ja siihen liitetään myönteisiä mielikuvia. Murto (2013) muistuttaa, että yhteisöön kuuluminen on aina yksilön oma kokemus. Ilman yksilön kokemusta yhteisöön kuulumisesta positiiviset vaikutukset jäävät vähäisemmiksi.

Yhteisöön voi liittyä positiivisten tunteiden lisäksi myös negatiivisia tuntemuksia. Yhteisön jäseniä saatetaan manipuloida tai pakottaa tiettyyn ajattelu- tai elämäntapaan.

Yhteisö

Tieteellinen keskustelu käsitteestä yhteisö alkoi 1800-luvulla. Nikkilän ja Paasivaaran (2010) lainaama Tönnies (1887) kuvasi yhteisön yksilöiden ja ryhmien väliseksi suhteeksi, jota luonnehtii sitoutuminen ja solidaarisuus ja jota yhteisön jäsenet pitävät arvokkaana. Nykyään tämä määritelmä kuvaa paremmin käsitettä yhteisöllisyys.  

Nivalan ja Ryynäsen (2024.) mukaan ihmisen hyvä elämä rakentuu kyvystä elää yksilönä omannäköistä elämää, mutta myös osallistua yhteiselämään yhteisöissä. Merkitykselliset sosiaaliset suhteet muodostavat perustan yhteiselämälle, joka on enemmän kuin rinnakkaiseloa.

Yhteisön jäsenet tuntevat toisensa, ja kokevat yhteenkuuluvuutta. Heillä on yhteisiä päämääriä ja he mieltävät itsensä yhteisön jäseniksi. Jokaisessa yhteisössä myös rajataan sitä, ketkä ovat yhteisön jäseniä ja ketkä eivät, keitä otetaan mukaan tai jätetään ulkopuolelle. (Kalliokoski 2020.)

Perinteisiä yhteisöjä ovat olleet perhe ja suku sekä alueellinen tai etninen ihmisryhmä. Nykyään yhteisö on usein jokin muu ja aiempaa todennäköisemmin omavalintainen.

• Elämänkaaren alku- ja loppupäässä valinnan mahdollisuudet ovat kapeampia ja yhteisöt perinteisempiä.   

Vanhusten asemaa menneisyyden yhteisöissä on toisinaan romantisoitu. Henkilöt, joiden vyöllä aittojen avaimet riippuivat, saivat toki kunnioitusta osakseen, samoin tilan töihin kykenevät ja työteliäät ikäihmiset. Perheen muistisairas oli kuitenkin rasitteena pidetty ”höperö, seniili tai kalkkeutunut”. Viralliset diagnoosit olivat saman suuntaisia.  

Maaseudun kunnalliskodeissa vanhukset tunnettiin entuudestaan, ja he sijoittuivat yhteisön hierarkiaan aiemman statuksensa mukaisesti. Opettajatar oli edelleen opettajatar ja joutomiehen poika joutomiehen poika. Huonetoverina saattoi olla rippikoulukaveri ja hoitajana naapuritalon tytär.

• Vanhuksen status pysyi ennallaan - niin hyvässä kuin pahassa. Nykyään hoidettavaa ei aina tunneta ja hänen statuksensa voi muuttua suuntaan tai toiseen.

Mikäli vanhuksen kiinnittyminen olemassa olevaan yhteisöön säilyy sairaudesta huolimatta, tai onnistuu uuteen yhteisöön siirryttäessä, hänen elämäänsä voi vielä syntyä uusia merkityksellisiä ihmissuhteita, rooleja ja uusi sosiaalinen asema.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyydessä on kyse ihmisten luontaisesta pyrkimyksestä yhteiseen hyvään. Mäkelän (2010) mukaan yhteisöllisyyden käsite viittaa sosiaaliseen vuorovaikutukseen, tapaan tai toimintaperiaatteeseen.

• Yhteisöllisyyden avainsanoja ovat keskinäinen kunnioitus, luottamus, toisten auttaminen ja tukeminen.

Yhteisöllisyyden määritelmissä yhteistä on näkemys, että se on jotain myönteistä ja tavoittelemisen arvoista. Sen katsotaan tukevan ihmisen terveyttä, hyvinvointia ja oppimista. Parhaimmillaan yhteisöllisyys vähentää yksinäisyyttä, tarjoaa yhteistyön ja yhdessä onnistumisen mahdollisuuksia, yhdessäoloa, luottamusta ja vuorovaikutusta. (Nikkilä & Paasivaara 2010.)

Myös muistisairas haluaa vaikuttaa asioihin ja tulla yhteisössä arvostetuksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään. Hänet on opeteltava tuntemaan mahdollisimman hyvin ja pyrittävä tulemaan itse tutuksi vanhukselle.

• Vanhus tuntee hyvän, arvostavan ja turvallisen hoitajan äänestä vielä sairauden edettyä hiljaisuuden vaiheeseen.  

Muistisairaan hoidossa yhteisten tavoitteiden lähtökohtana ovat vanhuksen tavoitteet, joista tärkein on inventaarion teko. Jotta se onnistuu, muistisairaan vanhuksen lähipiirin ihmisillä on oltava tietoa muistisairauksista sekä taitoa ja halu tietonsa hyödyntämiseen.

• Vanhus tekee inventaarion elämästään – sinun avullasi tai ilman sitä.

Muistisairaalle vanhukselle yhteisöllisyys on ”elinehto”. Sen tarjoama tuki auttaa tekemään inventaarion, ehkäisee pahimman, eli liian varhaisen vetäytymisen sisäiseen maailmaan ja valmistaa päästämään levollisesti irti nykyisyydestä – sitten kun sen aika on.

Muistisairasta tukevan yhteisön jäsenet ymmärtävät ja hyväksyvät vanhuksen ajoittaisen paluun menneisyyteen ja sen mukanaan tuoman käyttäytymisen. He ymmärtävät myös, että menneisyyden tapahtumien käsittelyn hetki on yleensä hyvin lyhyt ja sen mentyä ohi, se on ohi. Hetkellisen käytöksen ei anneta leimata vanhusta, siihen ei juututa, eikä siitä kanneta kaunaa.  

• Käsittelyä vaativien menneisyyden tapahtumien kohtaaminen ja läpieläminen voi olla vanhukselle hyvin rankkaa ja yhteisön tuoma turva auttaa siinä.

Merkityksetöntä ei ole myöskään arjen sujuvuuden tukeminen. Muistisairaan vanhuksen nykyisyys on täynnä “pieleen meneviä” asioita ja tunnetta eksyksissä olemisesta. Rankoista läpielämisen hetkistä ja muista nykypäivän haasteista selviäminen edellyttää, että vanhuksella on ympärillään ihmisiä, jotka auttavat häntä – ja auttajilla ympärillään yhteisö, joka tukee heitä tehtävässään.

Varila (2018) toteaa, että yhteisöllisyys synnyttää yhteistoimintaa, vastavuoroisuutta, yhdessä tekemistä ja ajatusten jakamista. Se luo turvallisia ihmissuhteita, luottamusta ja tuo arvostamisen sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Syntyy kokemus “meistä”.

Yhteisöllisyys voi ilmetä monin eri tavoin. Nikkilä ja Paasivaara (2010) muistuttavat, että yhteisöllisyys ei ole yksiselitteisesti vain positiivinen asia. On ymmärrettävä, että siihen kuuluu myös ristiriitoja ja yhteisön jäsenten on löydettävä keinot niiden ratkaisemiseksi.

Muistisairaiden asuinympäristön ja hoitoyhteisön kyky toimia yhteisöllisesti on usein koetuksella. Kiirettäkin suurempi syy siihen on muistisairauksia edelleen varjostava stigma sekä yhteisön jäsenten puutteelliset tiedot ja ymmärrys muistisairauksista.  

”Naapurin rouvat sanoivat, että ’niin se vaan tuli teidänkin Paavo hulluksi vanhoilla päivillään ja joutui sinne Märyyn’. Ja nyt te sanotte, että hän ei ole hullu, eikä niistä naapureista tarvi välittää. Kiitos kaikille!” –Vanhuksen vaimo omaistenryhmässä.

Hoitaja palasi opintovapaalta erikoistuttuaan psykiatriaan ja halusi palata työskentelemään muistisairaiden osastolla. Akuuttiosaston osastonhoitaja kysyi ihmeissään ”miksi hän sinne nyt enää menee”.

Toimijuus, osallistuminen ja osallisuus

Rainan (2012) mukaan hyvän yhteisöllisyyden tunnusmerkkejä ovat avoimuus ja dialogisuus ympäristön kanssa sekä yhteisön kaikkien jäsenten mahdollisuus osallistua toimintaan omien kykyjensä mukaan.

Kalliokoski (2020) toteaa, että yhteisöllisyyden edellytys on yhteistoimijuus siten, että ihmisillä on paitsi kyky toimia yhdessä, myös kyky tunnistaa toisensa potentiaalisiksi yhteistyökumppaneiksi ja halu pyrkiä kohti yhteisiä tavoitteita.

• Yhteistoimijuus, yhteistyökumppanuus ja yhteinen tavoite koskee kaikkia osallisia: vanhuksia, omaisia, läheisiä ja hoitajia, ihannetapauksessa jopa naapurustoa.

Tuhannen taalan kysymys muistisairaiden asuinyhteisöissä ja hoitopaikoissa on, ymmärretäänkö yhteisöllisyyden merkitys ja nähdäänkö sen luomiseksi vaivaa esimerkiksi mahdollistamalla vanhukselle kokemus osallisuudesta. 

Muistisairas herra V. istui pyörätuolissa ja rullasi sillä eteenpäin. Hän seurasi hoitajia, ilmestyi yllättäviin paikkoihin ja törmäili huonekaluihin. Muutama hoitaja oli “ratkaissut asian” asettamalla herra V:n pyörätuolin huoneen nurkkaan katse seinään päin niin, että hän ei päässyt peruuttamaan siitä pois.  

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (2023) mukaan ihmisen toimintakyvyn osa-alueet ovat fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky. Sosiaalisen toimintakyky muodostuu ihmisen, sosiaalisen verkoston, ympäristön, yhteisön ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa.

Sosiaalinen toimintakyky ilmenee sosiaalisena aktiivisuutena ja osallisuuden kokemuksina. Se sisältää kaksi ulottuvuutta: ihminen vuorovaikutussuhteissaan sekä ihminen aktiivisena toimijana, osallistujana yhteisöissä ja yhteiskunnassa. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2023.)

• Sosiaalisen toimintakyvyn ongelmat voivat näkyä eristäytymisenä ja roolien menetyksinä.

Pietilä ja Saarenheimo (2017) sekä Jyrkämä (2007, 2013) kirjoittavat vuorovaikutteisesta toimijuudesta, He liittävät sen toimintaan perustuvaan yhteisöön ja toiminnan yhteydessä tapahtuvaan vuorovaikutukseen sekä siihen, miten muistisairaan ihmisen toimijuus ymmärretään. He muistuttavat myös, että toimijuudessa määrä ei ole ratkaisevaa, vaan ”olennaista on, että ikääntyvä saa tehdä omia henkilökohtaisia valintoja ja ilmaista oman tahtonsa ja tekemisensä”.

Herra R. oli kasvanut syvästi uskonnollisessa perheessä ankaran isän tiukassa ohjauksessa, ja hän kävi hyvin levottomaksi aina kuullessaan hartaustilaisuudesta kantautuvia ääniä. Hänelle järjestettiin pieni kävelyretki tai kanttiinikäynti osaston hartaustilaisuuksien ajaksi.

Iän myötä terveyteen, muistiin ja aisteihin liittyvät ongelmat voivat vaikeuttaa vanhuksen osallistumista ja vuorovaikutusta muiden kanssa. Ne voivat myös viedä vanhuksen uskon mahdollisuuksiinsa osallistua. Näkökyyn ja kuuloon on kiinnitettävä erityistä huomiota ja pyrittävä mahdollisuuksien mukaan kompensoimaan niiden heikkenemistä. Taustahälyn poistaminen ja hyvä valaistus ovat puutteiden korjaamiseen mainio alku.

Jyrkämä (2005, 2015) muistuttaa, että arkinen juttelu ja muu vuorovaikutus sekä merkittävät ja luottamukselliset ihmissuhteet ovat osa jokapäiväistä yhteisöllisyyttä. Hänen mukaansa jokaisella ikääntyvällä on oltava mahdollisuus tehdä valintoja aktiivisuuden suhteen, olla aktiivinen tietyissä tilanteissa tai pysyä toisissa tilanteissa passiivisena.

Kotona asuvalle muistisairaalle osallistuminen ikääntyneiden päivätoimintaan voi olla valtavan merkityksellinen osallisuuden kokemus ja jopa kuntouttava asia.

Hoitajan tehtävänä oli auttaa kotipalvelun asiakasta pukeutumaan ja saattaa hänet palvelukeskukseen. Hän saattoi löytää rouva B:n aamuisin sängyn laidalta vaatekappaleisiinsa juuttuneena. Muutaman kuukauden kuluttua rouva B. osasi taas pukeutua itse ja lopulta hoitajan tarvitsi vain varmistaa, että rouva osasi mennä päivätoimintaan.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Jyrkämä, J. (2005). Syntynyt 1947, kuollut…? Suuret ikäluokat ja elämänkulkutulevaisuus. Teoksessa A. Karisto (toim.), Suuret ikäluokat (s. 347–363). Tampere: Vastapaino.

Jyrkämä, J. (2007). Toimijuus ja toimijatilanteet – aineksia ikääntymisen arjen tukemiseen. Teoksessa M. Seppänen, A. Karisto & T. Kröger. Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä (s. 195–217). Jyväskylä: PS-kustannus.

Jyrkämä, J. (2013). Vanheneminen, arkitilanteet ja toimijuus. Teoksessa E. Heikkinen, J. Jyrkämä & T. Rantanen (toim.), Gerontologia (s. 421–425). Helsinki: Duadecim.

Jyrkämä, J. (2015). Arvokkuuden monet tulkinnat - pohdintoja vanhustenhoidon etiikasta. Gerontologia, 29(1), 35–40.

Kalliokoski, T. (2020). Yhteisöllisyyden rajat yhteistoiminnan ja ihmisen perushyvien näkökulmasta. Akateeminen väitöskirja. Helsingin yliopisto, Teologinen tiedekunta.

Murto, K. (2013) Terapeuttinen yhteisö. Jyväskylä: Suomen Yhteisöakatemia.

Mäkelä, S. (2010). Sosiaalista pääomaa vahvistavat käytänteet ammattikorkeakouluopiskelijoiden kuvaamana. Opinnäytetyö YAMK. Sosiaali- ja terveysalan koulutusohjelma. Tampereen ammattikorkeakoulu.

Nikkilä, J & Paasivaara, L. (2010). Yhteisöllisyydestä työhyvinvointia. Helsinki: Kirjapaja.

Nivala E. & Ryynänen S. (2024) Sosiaalipedagogiikka – kohti inhimillistä yhteiskuntaa ja kestävää elämää. Helsinki: Gaudeamus.

Pietilä M. & Saarenheimo M. (2017). Ilmeikäs arki. Tutkimus ikääntyneistä ihmisistä järjestöjen kehittämistoiminnassa. Helsinki: Vanhustyön keskusliitto.

Raina, L. (2012). Uusi yhteisöllisyys: kasvatusyhteisön rakentamisen ammattitaito. Helsinki: Arator.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (20.12.2023). Mitä toimintakyky on?: http://bit.ly/3KTHvNI

Varila, E. 2018. Perheiden kokemuksellinen yhteisöllisyys SOS-lapsikylän perhekuntoutuksissa. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: