HAAVOITTUVA MUISTISAIRAS VANHUS
Haavoittuvuus tarkoittaa mitä tahansa yksilön fyysistä, psyykkistä tai sosiaalista heikkoutta, joka mahdollistaa vahingon, vamman tai hyväksikäytön. Muistisairasta hoitavan henkilön on huolehdittava, että haavoittuvasta vanhuksesta ei tule haavoittunut.
Haavoittuvuuden määrittelyä
Haavoittuvuus on ihmisyyteen ja kaikkeen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen olennaisesti kuuluva ominaisuus: heikkous, puolustus- tai vastustuskyvyttömyys, suojattomuus tai hauraus. Se on vaikeisiin elämäntilanteisiin liittyvää resurssien puutetta ja sosiaalista turvattomuutta.
Haavoittuvuus altistaa ihmisen esimerkiksi hylkäämiselle, väheksynnälle, hyväksikäytölle tai jopa väkivallalle.
Lindholmin ja kumppaneiden (2023) mukaan haavoittuva ihminen ei vielä ole haavoittunut eli kärsinyt vahinkoa, mutta on vaarassa joutua kärsimään, ellei tilanteeseen puututa.
Boldt (2019) on määritellyt haavoittuvuuden “fyysisen, emotionaalisen ja tiedollisen tasapainon tilaksi, joka on vaarassa häiriintyä, kyseenalaistua tai tuhoutua ulkopuolisten vaikutusten seurauksena”. Haavoittuvuuden käsite muistuttaa, että ihmisellä itsellään ei ole täyttä vaikutusvaltaa siihen, miten häntä esimerkiksi hoidon yhteydessä kohdellaan.
Raitakarin ja muiden (2022) lainaaman Fawsettin (2009) mukaan haavoittuvuuden käsitteeseen liittyy riski, että sitä käytetään leimaavasti ja niin, että sillä oikeutetaan holhoavia toimintakäytäntöjä. Tällöin ei oteta huomioon, että vaikeissakin tilanteissa ihmisillä on voimavaroja, toimintamahdollisuuksia ja itsemääräämiskykyä.
Jokaisella ihmisellä on myös oma kokemuksensa haavoittuvuudesta (Fineman 2010, sit. Kiuru & muut 2022). Muistisairaan vanhuksen hyvän hoidon edellytyksenä on, että hoitava henkilö, niin kotihoidossa kuin laitoksessakin opettelee tuntemaan hoidettavansa mahdollisimman hyvin.
Muistisairaan haavoittuvuus
Haavoittuvuuden tutkimuksissa käytetyn CIOMS 2026 -ohjeistuksen mukaan haavoittuvia ovat ne ihmiset, jotka eivät pysty lainkaan tai pystyvät vain osittain suojelemaan etujaan.
Haavoittuvuudelle alttiita ovat esimerkiksi pidemmälle edennyttä muistisairautta sairastavat henkilöt sekä yksilöt tai ryhmät, joiden päätöksentekoa rajoittavat erilaiset valta- tai riippuvuussuhteet. Tällaisia voivat olla esimerkiksi laitoshoidossa olevat ihmiset. (Lindholm & muut 2023.)
Nikander ja Zechner (2006) haluavat kyseenalaistaa haavoittuvuuden joitain yksittäisiä ryhmiä koskevana käsitteenä. He kysyvät missä määrin haavoittuvuuden korostaminen paitsi suojelee ryhmää myös ”riisuu ryhmän toimijuutta ja alleviivaa sen marginaalisuutta”. Entä milloin kohderyhmän suojelu muuttuu ylisuojeluksi ja vallankäytön muodoksi?
Haavoittuvuus ei selity pelkästään ihmisen sisäisillä tekijöillä, kuten muistisairaudella, vaan myös ulkoisilla tekijöillä, esimerkiksi alisteisella tai syrjityllä asemalla. (Boldt 2019.)
Vaikka muistisairaat usein määritellään ominaisuuksiensa perusteella haavoittuvaksi ryhmäksi, eivät kaikki sen jäsenet ole samassa määrin haavoittuvia. Ryhmän sisällä voi olla isoja eroja yksilöiden välillä esimerkiksi sopeutumiskyvyssä (Lindholm & muut 2023).
Nikanderin ja Zechnerin (2006) lainaama Gilhooly (2002) muistuttaa, että ihmisen kompetenssi ei ole kaikki tai ei mitään -kysymys, ja Strandell (2005) varoittaa eettisistä ylilyönneistä. Yliherkkyys haavoittuvuuden käsitteelle voi kääntyä holhoamiseksi.
Hoidettavana haavoittuva muistisairas
Haavoittuvuuden määritelmän perusta on ihmisarvon kunnioittaminen. Se velvoittaa hoitavaa henkilöä tunnistamaan hoidettavan haavoittuvuus ja ehkäisemään haavoittumista tai siitä koituvia haittoja.
Boldt (2019) huomauttaa, että terveydenhuollossa on tunnistettava myös, minkälaisille haavoittuvuuksille avun tarvitsijat altistuvat.
Launis (2018) listaa prinsiplismin periaatteet, jotka on viime vuosikymmenten aikana nostettu (saamastaan kritiikistä ja sitä täydentävistä periaatteista huolimatta) keskeiseen asemaan erityisesti lääketieteen ja terveydenhuollon arvokeskustelussa.
Prinsiplismin neljä periaatetta ovat:
yksilön autonomian kunnioittaminen,
hyvän tekeminen,
vahingon tuottamisen kielto ja
oikeudenmukaisuuden vaatimus.
(Beauchamp & Childress 2019, Launis 2018.)
Vahingon ehkäisyssä on mukana kolme osapuolta: haavoittuva henkilö itse, tälle hoitoa tarjoava omainen tai terveydenhuollon ammattilainen ja ne tahot, joiden tehtävänä on varmistaa hoidon laatu sekä heikommassa asemassa olevien oikeusturva ja yhdenvertainen kohtelu.
Tärkeintä Lindholmin ja muiden (2023) mukaan on, että terveydenhuollon toiminnasta vastaava tai sitä valvova taho tunnistaa haavoittuvuuden ja tiedostaa oman roolinsa haittojen ehkäisyssä. Kyseisen tahon on myös ryhdyttävä toimeen mahdollisten haittojen ehkäisemiseksi.
Hoitava henkilö
Vironkannas ja muut (2020) huomauttavat, että haavoittuvuuden määritelmä voi koskea sekä hoidettavia että hoitajia.
Myös Saarion ja kumppaneiden (2013) mukaan muistisairasta vanhusta hoitavat henkilöt ovat alttiita vaikeille tunteille ja psyykkiselle kuormitukselle. Iäkkään ihmisen haavoittuvuuden kohtaaminen tekee hoitajankin haavoittuvaksi.
Omaishoitajat ovat palkattuun henkilökuntaan nähden moninkertaisessa vaarassa haavoittua niin fyysisesti, psyykkisesti, emotionaalisesti kuin sosiaalisestikin. Heidän työnsä on yksinäistä ja ympärivuorokautista. Usein haasteena on myös lähes ylivoimaiselta tuntuva vaatimus sopeutua siihen, että hoidettava muuttuu vieraaksi ja huolenpitosuhde kääntyy.
Saario ja muut (2013) muistuttavat, että heidän tutkimustuloksensa ovat muistisairaiden laitoshoidon johdon hyödynnettävissä, kun hoitotyön kuormittavuuteen liittyviä seikkoja pohditaan.
Laitoshoidon vastuuhenkilöiden lisäksi myös omaishoitoa koordinoivan tahon on ymmärrettävä hoitavien henkilöiden haavoittumisvaara ja pyrittävä kaikin tavoin ehkäisemään sitä. Hyväksi todettuja keinoja ovat olleet mm. omaishoitajien vapaapäivien käytöstä huolehtiminen, ensitietokurssit, omaistenryhmät sekä omaishoitajien sopeutumisvalmennus ja työnohjaus.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.
Lisätietoa mm.
Beauchamp, T.L. & Childress, J.F. (2019, 8. uudistettu painos). Principles of biomedical ethics. USA New York: Oxford University Press.
Boldt, J. (2019). The concept of vulnerability in medical ethics and philosophy. Philos Ethics Humanit Med 2019;14:6. doi: 10.1186/s13010-019-0075-6
CIOMS 2016. International ethical guidelines for health-related research involving humans. https://bit.ly/3QHGM1O
Kiuru, U., Outila, M. & Valokivi, H. (2022). Vanhan ihmisen haavoittuvuus ja hoivateknologia kodissa. Teoksessa Raitakari, S., Günther, K. & Räsänen, J.-M. (toim.) Koti, hyvinvointityö ja haavoittuvuus. Tampere: Tampere University Press, 347–377.
Launis, V. (2018). Ihmisarvo. Tampere: Vastapaino.
Lindholm, O., Karjalainen, S. & Launis, V. (2023). Haavoittuvuuden etiikka hoidossa ja kliinisessä tutkimuksessa. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 2023: 60:451–460.
Nikander, P. & Zechner, M. (2006). Ikäetiikka – elämänkulun ääripäät, haavoittuvuus ja eettiset kysymykset. Yhteiskuntapolitiikka 71 (2006):5, 515–526.
Raitakari, S., Günther, K. & Räsänen, J-M. (2022) Koti hyvinvointityön ja haavoittuvuuden kohtaamisen ympäristönä. Teoksessa Raitakari, S., Günther, K. & Räsänen, J.-M. (toim.) Koti, hyvinvointityö ja haavoittuvuus. Tampere: Tampere University Press, 7–22.
Saarnio, R., Sarvimäki, A., Laukkala, H. & Isola, A. (2013). Iäkkäiden muistisairaiden henkilöiden hoitotyössä toimivien hoitajien käsitys omastatunnosta. Hoitotiede 2013, 25 (1), 62–76.
Vironkannas, E., Liuski S. & Kuronen, M. (2020). The contested concept of vulnerability – a literature review, European Journal of Social Work, 23(2), 327–339.
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
