MUISTISAIRAS VANHUS JA SYYLLISYYDENTUNNE
Syyllisyyttä poteva ihminen voi olla syyllinen johonkin tai kuvitella olevansa syyllinen. Häntä on voitu myös syyllistää. Kaikki nämä vaihtoehdot aiheuttavat muistisairaalle vanhukselle yhtä voimakasta tuskaa, kun hän tekee inventaariota eletystä elämästään.
Mitä syyllisyys on?
Syyllisyys tarkoittaa tuskallista tietoisuutta siitä, että on tehnyt jotain väärin. Se on sosiaalinen tunne, joka kehittyy noin 1–3 vuoden iässä, myöhemmin kuin perustunteet: ilo, suru, pelko, viha, inho ja hämmästys.
Syyllisyydessä on aina kyse jostain tärkeästä asiasta. Se voi kuluttaa valtavasti ihmisen voimavaroja ja yleensä siitä halutaan mahdollisimman pian eroon.
Terve syyllisyydentunne on kuitenkin hyvin tarpeellinen. Se varmistaa, että ihminen tulee muiden kanssa paremmin toimeen ja kun syyllisyydentunteeseen oppii suhtautumaan oikein, sen arvon ymmärtää.
Valtavaaran (2014) mukaan oikeanlainen syyllisyys on elämää suojelevaa ja se estää ihmistä toimimasta väärin. Oikea syyllisyys ohjaa myös tunnustamaan ja korjaamaan tehdyn virheen.
On tarkoituksenmukaista tuntea syyllisyyttä silloin, kun se estää vahingoittamasta muita ja toimimasta yhteiskunnan tai omien arvojen vastaisesti.
Syyllisyyden kokemus ja merkitys ovat erilaisia eri kulttuureissa, yhteisöissä ja perheissä. Joissain niistä syyllisyyttä voidaan käyttää jopa kurinpidon välineenä. Syyllisyyden kokemisen tapaan vaikuttaa kasvuympäristön ohella ihmisen alttius kokea syyllisyyttä.
Syyllisyydentunne pyrkii ylläpitämään prososiaalista käytöstä. Herkästi syyllisyydentuntoiset ihmiset ovat parhaimmillaan reiluja, oikeudenmukaisia ja lojaaleja. Pahimmillaan liian vastuuntuntoisia ja ympäristöään kontrolloivia.
Mistä syyllisyys kumpuaa?
Valtavaaran (2011, 2014) mukaan syyllisyyden poteminen on ainakin osittain ylisukupolvinen juttu ja usein jo lapsuudessa opittu. Herkkä lapsi voi muistaa koko ikänsä vanhemman mitätöivän, vihaisen ja syyllistävän katseen, vertaamisen toisiin, myönteisen palautteen puuttumisen tai lapsen tulevaisuudennäkymien pilkkaamisen. Lasta on myös saatettu kasvattaa häpäisemällä, syytetty aiheetta ja annettu perusteettomia rangaistuksia.
Rouva M. kertoi itkien useita tarinoita siitä, kuinka hän oli lapsen saanut ansaitsemattomia selkäsaunoja pikkuveljen kiusanteon vuoksi. Pikkuveljen versio tapahtumista oli aina painanut vaa’assa enemmän.
Huonot lähtökohdat tarjoaa myös mykkä koti, jossa puhutaan vain käytännön asioista eikä tunteista. Lapselle on raskasta tarkkailla koko ajan ympäristöään, toisten ilmeitä ja äänenpainoja sekä pelätä jatkuvasti, että on tehnyt jotain väärin. Myös ylihuolehditun lapsen sisimpään voi kasvaa tunne omasta kyvyttömyydestä tai huonoudesta. (Valtavaara 2014.)
Valtavaara (2014) toteaa, että liian tiukat rajat voivat tehdä lapsesta aran ja syyllistyvän, mutta jos rajoja ei ole lainkaan, oikean ja väärän ero hämärtyy. Myös kiusaaminen ja nolaaminen ovat omiaan viemään pohjan terveen itsetunnon kehittymiseltä. Syyllisyys voi aiheuttaa ajatuksen omasta epäonnistumisesta, kokemuksen siitä, että on huono ja merkityksetön.
Terve ja väärä syyllisyys
Terve syyllisyys nousee omista todellisista teoista sekä tekemättömistä tai huonosti hoidetuista tehtävistä. Silloin syyllisyydentunteen aiheuttajan voi nimetä ja toisinaan myös korjata asian anteeksipyynnöllä tai hyvittämällä tekonsa muuten.
On tervettä tuntea syyllisyyttä silloin, kun siihen on aihetta, ja jopa välttämätöntä, jotta elämä on hyvää ja aitoa.
Terve syyllisyys on yhteydessä kykyyn tuntea myötätuntoa itseä ja muita kohtaan. Se estää jo ennakolta itsekkäät teot ja toimimisen välinpitämättömästi tai vihan vallassa. (Taipale 2023.)
Ihminen voi tuntea syyllisyyttä myös ilman, että hän on tehnyt jotain ”väärin”, hänestä vain tuntuu siltä. Perusteettomalle ja epäterveelle syyllisyydentunteelle on tyypillistä, että se nousee toisten ihmisten sanoista tai teoista.
Aarnikallio (2022) toteaa, että silloin on yleensä kyse hyvin syvällä ihmisessä olevasta ja omaan ihmisyyteen kietoutuneesta tunnemöykystä. Se saa ihmisen uskomaan, että hänessä on jotain perustavanlaatuisesti vialla tai hän on syvästi epäonnistunut ihmisenä.
Valtavaaran (2014) mukaan vääristynyt syyllisyys liittyy ihmisen koko persoonaan ja voi olla jatkuva tunnetila, joka tuntuu epämääräisenä pahana olona. Se kumpuaa heikosta itsetunnosta, ja sillä on paljon seuralaisia: häpeä, arvottomuuden tunne, liiallinen kiltteys, ylihuolehtiminen, pelot ja katkeruus.
Herra R. oli kasvanut syvästi uskonnollisessa perheessä ankaran isän tiukassa ohjauksessa. Aina nähdessään oman ikääntyneen peilikuvansa, herra R. raivostui ja hyökkäsi peilin kimppuun tai yritti heittää sitä ensimmäisellä käteensä osuvalla esineellä.
Tämä ihmisessä syvällä oleva syyllisyys sisältää usein häpeää, ahdistusta, levottomuutta, huonoa itsetuntoa, erilaisia tunnontuskia, perfektionismia sekä ankaruutta ja jopa vihaa itseä ja muita kohtaan. (Aarnikallio 2022.)
Syyllisyydestä tulee kielteistä, kun se käy kohtuuttomaksi ja alkaa hallita elämää, tai jos syyllisyyttä tuntee aiheettomasti. Mahdollisuus valita tekonsa perustuu aina ihmisen sen hetkiseen tietoon tilanteesta ja hän voi toisinaan joutua vaihtoehdon puutteessa toimimaan ”väärin”.
Herra V. oli sodan käynyt mies ja hän oli sodan jälkeen helpottanut oloaan pullollisella kirkasta päivässä. Jo muuten puhumaton herra V. tuli aina iltapäivisin erittäin levottomaksi ja aggressiiviseksi. Hoitajan kohdatessa hänet osaavasti, hän sanoi itkien: ”Kyllä ihmisen pitäisi saada olla viaton.”
Taipale (2023) nimittää liiallista syyllisyydentunnetta toksiseksi syyllisyydeksi. ”Se on nihkeä, niittaava, kuumottava, alaspainava tunne siitä, että olisi pitänyt tehdä, sanoa, osata tai ei tehdä tai ei sanoa näin tai noin. Silloin kaikki olisi niin paljon paremmin, olisin turvassa, ehkä nähdympi, kuullumpi, ymmärretympi ja ennen kaikkea rakastetumpi.”
Syyllisyys on liiallista silloin, kun se on koko ajan läsnä ja ihminen potee riittämättömyyden tunnetta miettien jatkuvasti mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Epäterve syyllisyydentunne voi myös synnyttää ”läheisriippuvuuden”, eli tiedostamattoman uskomuksen, että turva, rakkaus ja hyväksyntä voivat tulla vain itsen ulkopuolelta. Selviytyäkseen ja saadakseen muilta mitä tarvitsee, ihminen opettelee esimerkiksi miellyttämään ja kannattelemaan muita, sivuuttamaan itsensä ja suorittamaan. (Taipale 2023)
Aarnikallion (2022) mukaan tarve jatkuvasti hyvitellä, miellyttää ja pyydellä anteeksi olemassaoloaan on usein traumareaktio. Kyse on silloin alitajuisista prosesseista eli sisäisistä haavoista ja tunnelukoista. Ne kaipaavat rakastavaa huomiota, hyväksyntää ja anteeksiantoa monella tasolla.
Syyllistäminen ja syyllistyminen
Syyllistäminen on toimintaa, jolla osoitetaan toisen tekevän asioita väärin ja aiheutetaan hänessä syyllisyydentunnetta. Se on leimaavaa ja tuomitsevaa ja yleensä vain toisen ihmisen yksipuolinen ja henkilökohtainen näkemys asiasta.
”Oikea”, johon syyllistäjä uskoo voi olla hyvin erilainen, kuin syyllistetyn käsitys oikeasta.
Valtavaaran (2014) mukaan syyllistäjä ulkoistaa oman syyllisyytensä, kieltää oman osuutensa asiaan ja sälyttää vastuun omista teoistaan toiselle. Kiviniemi (2024) pitää syyllistämistä manipulointina, jonka tarkoitus on ajaa syyllistäjän etua ja saada toinen taipumaan omaan tahtoon.
Mitä oikeudentuntoisempi, kiltimpi ja muita huomioon ottavampi syyllistetty ihminen on, sitä pahemmalta syyllistäminen tuntuu. Syyllistäminen voi tuntua epäoikeudenmukaiselta ja ärsyttää, se voi herättää kiukkua, vihaa, huolestuneisuutta, tuskastuneisuutta, välinpitämättömyyttä tai turhautumista.
Syyllisyyteen taipuvainen ja ylitunnollinen ihminen on epävarma valinnoistaan ja häntä on helppo syyllistää. Hän voi myös syyllistää itse itsensä.
Valtavaara (2011) nostaa esiin asian kääntöpuolen ja toteaa, että aiheeton syyllistyminen on tavattoman itsekeskeistä ja ”syyllistyjä pyörii itsensä ympärillä ja miettii koko ajan omaa kelpaamattomuuttaan”.
Muistisairaan vanhuksen syyllisyydentunne
Alttius potea liiallista syyllisyyttä on usein seurausta muistisairaan vanhuksen lapsuudesta, jolloin lapsen oli oltava mahdollisemman vähän vaivaksi, hänellä ei ollut sananvaltaa ja hyväksytyksi tuleminen oli ansaittava.
Muistisairas ihminen palaa käsittelemään elämän varrella kertyneitä, selvittämättömiä ja vaivaavia asioita. Tapahtumien todenperäisyydestä ei ole takeita, joten muistisairasta vanhusta hoitavien henkilöiden on pidettävä kaikki mahdollisuudet avoinna.
Hoitaja ei voi tietää totuutta, eikä hänen tarvitsekaan tietää. Tärkeintä on muistaa, että vanhukselle muistot ja tunteet ovat täyttä totta.
Uupuessaan muistisairas vanhus saattaa toistuvasti ”etsiä itsestään vikoja ja puutteita, soimata, syytellä, velloa ja piehtaroida menneisyyden tapahtumissa, jossitella ja kantaa tolkutonta velvollisuuden tunnetta”. (Aarnikallio 2022.)
Vaikka vanhuksen syyllisyydentunne olisi aiheeton ja syyllistämisen tulos, elämä on kuitenkin ollut ”pilalla”. Vanhuksen on lupa surra sitä tai syyttää itseään siitä, että ei ole pitänyt puoliaan.
Vanhusta voi myös vaivata tulevaisuuden pelko eli katastrofiajattelu, joka saa hänet pelkäämään epäonnistumista myös tulevissa vastoinkäymisissä. (Aarnikallio 2022.)
Mitä syyllisyydentunteesta seuraa?
Muistisairaan vanhuksen elämään mahtuu noloja ja nöyryyttäviä tilanteita. Kun hoitava henkilö oppii huomaamaan ne, hänen on mahdollista pelastaa tilanne, auttaa vanhusta tunteiden käsittelyssä tai ottaa asioita puheeksi tavalla, joka vie asioita tahdikkaasti eteenpäin.
Herra S. alkoi riisua itseään osaston ruokasalissa, keskellä päivää ja kaikkien nähden. Hoitaja kysyi häneltä ”ohimennen” ystävällisesti, mitä hän aikoo tehdä. Herra S. kertoi olevansa menossa saunaan.
Nolostuminen on suhteellisen ”kevyt ja ohimenevä” tunne. Vanhusta ei kuitenkaan juuri lohduta, että muutkin mokaa, tai ei se niin vakavaa ollut. Vanhus saattaa kokea olevansa syyllinen tilanteeseen tai tapahtumaan ja hävetä sitä.
Nolo tapahtuma voi kasvaa vanhuksen mielessä nöyryytykseksi, jota hän ei koe ansainneensa. Nöyryytyksen seurauksena ei ole häpeä tai syyllisyys vaan viha nöyryyttäjää tai silminnäkijää kohtaan.
Herra K. ohjattiin wc-käynnin jälkeen käsien pesulle. Hoitaja ojensi herra K:lle paperisen käsipyyhkeen, jonka hän asetteli peilihyllylle. Hoitaja ojensi toisen käsipyyhkeen, jonka herra K. jälleen laittoi peilihyllylle. Hoitaja ojensi kolmannen käsipyyhkeen ja sanoi: ”Voitte kuivata kädet tähän.” ”Jaa”, totesi herra K. tiukasti, ”en ymmärtänyt vai?”
Syyllisyys ja häpeä rinnastetaan usein, mutta ne ovat eri asioita. Häpeä on primaarimpi ja kokonaisvaltaisempi kokemus kuin syyllisyys. Kyse on häpeästä, kun ihminen kokee olevansa epäonnistunut, huono ja riittämätön. Häpeä koskee itseä, syyllisyys tekoa. Syyllisyydentunne voi syntyä jo yksittäisen ikävän tapahtuman seurauksena. (Rechardt & Ikonen 1994).
Neiti S. söi lounaan haarukalla ja veitsellä ja mulkoili potilastovereitaan, jotka eivät enää osanneet. Syötyään hän nousi pöydästä, meni vessaan, otti telineestä paperisen käsipyyhkeen, kastoi sen wc-pöntössä – ja pyyhki sillä suunsa.
Aiheellinen tai aiheeton syyllisyydentunne voivat lamauttaa ihmisen ja aiheuttaa ahdistusta ja itsesyytöksiä.
Vanhus asui vielä kotona, mutta oli alkanut lähteä öisin läheiselle padolle etsimään ”hukkunutta tytärtään”. Asiasta kertova tytär vakuutti, että kukaan sisaruksista ei ollut hukkunut, mutta muisti puhuessaan, että oli itse lapsena karannut äidiltä, pudonnut veteen ja hänet oli jouduttu elvyttämään.
Syyllisyydentunteisiin liittyy usein henkisen kivun lisäksi epätoivoa, masennusta, pelkoa ja jopa kauhukokemuksia.
Rouva W. istui alastomana sängyn laidalla ja tuijotti kauhuissaan ulos ikkunasta. Hoitaja meni aivan rouvan eteen, katsoi häntä silmiin yhtä kauhistuneen näköisenä ja kysyi: ”Mitä tapahtui?” Rouva vastasi: ”Täytyy mennä veteen.” Hoitaja toisti: ”Mennä veteen?” ”Joo”, sanoi rouva, ”lapsi on vedessä.” ”Lapsi vedessä!” hoitaja parahti, jolloin rouvan kauhistunut ilme raukesi. Hän katsoi hoitajaa silmiin ja sanoi: ”Ei tartte enää, kiitos.”
Fyysisiä tuntemuksia ja sosiaalisia vaikutuksia
Tunteet vaikuttavat siihen, miten ihminen havaitsee ja tulkitsee ympäristön tapahtumia, ne muokkaavat kehon vireystilaa ja aiheuttavat myös erilaisia fyysisiä tuntemuksia.
Syyllisyys voi tuntua esimerkiksi puristavana tunteena vatsassa, rintakehässä tai päässä, tai pahoinvointina ja kuvotuksena. Syyllisyydentunne rajoittaa elämää ja vie paljon energiaa.
Jatkuvana syyllisyydentunne saattaa nakertaa uupuneelta vanhukselta viimeisetkin voimat (Aarnikallio 2022).
Syyllisyydentunteilla on usein myös hyvin vahva vaikutus sosiaaliseen itsevarmuuteen. Kohtuuton itsekontrolli ja odotukset itseä kohtaan tekevät elämästä raskasta ja itseluottamus kärsii. Syyllisyys saa vetäytymään vuorovaikutussuhteista tai tekevät niistä riitaisia.
Mikä avuksi?
Syyllisyydentunteesta irti pääsemiseksi tarvitaan myötätuntoa ja hyväksyntää itseä kohtaan sekä aikaa.
Syyllisyydentunteesta luopuminen on hidas prosessi, jossa muutos tapahtuu askel kerrallaan. Täydellisyyden tavoittelun sijaan tavoitteena pitää olla itsen hyväksyminen normaalina ihmisenä, joka kelpaa puutteineenkin.
Parhaiten syyllisyydentunnetta saa pienemmäksi jakamalla sen esimerkiksi hoitajien kanssa tai vertaisryhmässä. Muilta ihmisiltä saatu tuki ja tunteiden validointi on korvaamattoman arvokasta.
Hoitavan henkilön avulla vanhus voi myös pysähtyä miettimään, onko hän itse oikeasti ollut syyllinen tapahtuneeseen.
Muistisairaalle vanhukselle virheen korjaaminen tai anteeksipyyntö ei aina ole mahdollista, esimerkiksi ihmissuhteen katkeamisen takia. Tällöin vanhuksen on itse opittava hyväksymään tekonsa seuraukset ja pyrittävä päästämään irti syyllisyydentunteesta.
Syyllisyydestä irti pääsemiseksi vanhuksen täytyy työstää omia arvottomuuden, huonouden ja häpeän tunteitaan. Paras apu siihen ovat hoitavan henkilön tarjoamat korjaavat kokemukset.
Hoitavan henkilön on luotettava siihen, että oivallusta tapahtuu kaikilla tietoisuuden tasoilla ja muistisairas vanhus voi oppia, vaikka ei saakaan sitä sanotuksi.
Jotta syyllisyydestä irtipäästäminen on mahdollista, vanhus tarvitsee sisäisen turvallisuuden tunteen. Aarnikallion (2022) mukaan Ilman turvaa ei ole luottamusta. Ilman riittävää sisäistä turvaa ei ole myöskään vahvaa itseluottamusta, vaan epävarmuutta, häpeää ja syyllisyyttä.
Aarnikallio (2022) muistuttaa, että menneisyys meni jo, ja ihminen ei voi muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Hän voi kuitenkin löytää uuden tavan suhtautua itseensä, elämäänsä ja kaikkeen siihen mitä tuntee. Olipa ihminen kuinka nuori tai vanha hyvänsä ”tunteiden siivoustyö parantaa elämänlaatua”.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.
Lisätietoa mm.
Aarnikallio, S. (10.8.2022). Jatkuva syyllisyydentunne saattaa nakertaa uupuneelta viimeisetkin voimat – Nämä kysymykset voivat vapauttaa oloa. https://bit.ly/4iVbiC3
Kiviniemi, J. (2024). Toivu satuttavasta suhteesta. Helsinki: Bazar & HE-kirjaperhe.
Rechardt, E. & Ikonen, P. (1994). Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Duodecim 1994:110: 278–85.
Taipale, A. (20.7.2023). Toksinen syyllisyys saa uskomaan, että jos osaisit tuntea, toimia, ajatella ja sanoa ”oikein”, kaikki olisi paremmin – Mutta onko se totta? https://bit.ly/3YdYGxm
Valtavaara, A-L. (2011). Kiltteydestä kipeät. Helsinki: Kirjapaja.
Valtavaara, A-L. (2014). Syyllinen olo – syystä vai suotta? Helsinki: Kirjapaja.
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
