TULKINTA ON VAIN ARVAUS

Tulkinta on enemmän tai vähemmän onnistunut yritys ymmärtää ja selittää jonkin asian, tapahtuman tai tilanteen taustaa. Sillä voidaan pyrkiä kuvaamaan, tai jopa ennustamaan toisen ihmisen tunteiden, toiminnan ja käyttäytymisen syitä.

Tulkinta sisältää paljon epävarmuustekijöitä. Se perustuu osittain tulkitsijan omiin kokemuksiin ja mielipiteisiin, siihen voivat vaikuttaa tulkitsijan tunne- tai vireystila ja se tapahtuu eri kontekstissa kuin alkuperäinen tapahtuma.  

Havainto vai tulkinta

Hyvään muistisairaiden hoitoon kuuluu, että hoitavat henkilöt ovat mukana vanhusten arjessa ja seuraavat heidän toimintaansa. On kuitenkin ymmärrettävä, että sen perusteella ei voi tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä vanhusten mielen sisällöstä. Havainto ja tulkinta on osattava erottaa toisistaan.

Rouva T. tuli kesken virkistystilaisuuden hyvin levottomaksi. Hoitaja istui rouvan viereen, rauhoitteli ja yritti ymmärtää, mikä tilaisuudessa sai tämän niin kovasti hermostumaan. Syy selvisi, kun rouvan tuoli alkoi lainehtia.  

Herra D. kävi tuskaiseksi ja alkoi irvistäen repiä hiuksiaan. Hoitaja yritti rauhoittaa häntä hyräilemällä herra D:n lempivirttä. Kun se ei tällä kertaa auttanutkaan, hoitaja tutki vanhuksen tarkasti ja huomasi, että tämä oli saanut hiuspohjaansa voimakkaasti kutiavan allergisen reaktion.  

Havainto on se, minkä voi aistia: nähdä, kuulla, tuntea… Tulkintaa se, mitä arvelemme havainnon tarkoittavan: ikävää, pelkoa, surua, katkeruutta… 

Toista ihmistä tulkitaan usein liian nopeasti

Ei saisi kiirehtiä tulkitsemaan muistisairaan vanhuksen kertomaa tai toimintaa. Tulkinta on parhaimmillaankin vain valistunut arvaus tarinan tai käytöksen taustoista – siihen mennessä kerrotun tai nähdyn perusteella.

Muistisairas rouva S. kattoi pöytää ja mainitsi ohimennen olleensa haluttu apulainen niin häissä kuin hautajaisissakin. Vanhuksen äänensävy sai hoitajan nielemään kehuviksi tarkoitetut sanansa ja rouva S. jatkoi. Hän kertoi jääneensä hyvin nuorena leskeksi, ja että pariskunnalta oli jäänyt heidän hartaasti toivomansa lapsi saamatta. Lapsettomuuden aiheuttamaa surua oli syventänyt entisestään se, että kilttiä ja ”joutilasta” leskirouvaa oli pidetty aina itsestään selvänä talkooapuna.

On kuunneltava vanhuksen puheen sävyä ja yritettävä tavoittaa tarinan tai toiminnan takana oleva tunne. Tunnetta ei kuitenkaan kannata selittää vanhukselle – kysyä voi.

Rouva K. heräsi aamulla kankeana ja venytteli itseään. Hän kertoi, että hartiat ovat aivan jumissa, koska on juuri kuorinut ämpärillisen perunoita. ”Niin paljon!” ihmetteli hoitaja. ”Talkoomiesten soppa-aineiksi”, tarkensi rouva ja kertoi olleensa kylän paras muonittaja. Aamutoimetkin sujuivat jouhevasti hyvillä mielin jutustelevan rouvan kanssa.

Myös Rouva K:n kanssa oli viisasta edetä ”ihmetellen” ja odottaa maltillisesti mihin suuntaan tarina etenee. Osoittautui, että rouva K. sai iloa muistoistaan, toisin kuin rouva S.

Kumpikin tarina oli tärkeä ja hyödyllistä kertoa. Rouva K. lohduttautui mukavilla muistoilla. Rouva S. sen sijaan purki suruaan ja katkeruuttaan hoitajan tukemana.  

Ota kerrottu vastaan sellaisenaan

Vanhuksen kertomukset hänelle tapahtuneista asioita on viisasta ottaa vastaan sellaisenaan. Ne kumpuavat eletystä elämästä ja nousevat esiin siinä muodossa, minkälaisen muistikuvan ne ovat aikoinaan jättäneet, tai millaiseksi muistikuva on elämän varrella muokkautunut.

Muistikuva ei juuri koskaan ole täysin yhtenevä alkuperäisen tapahtuman kanssa, mutta vanhukselle itselleen se on täyttä totta, ja sellaisena se vaikuttaa häneen.

Rouva K. kuvaili isäänsä ankaraksi mieheksi, joka ”antoi selkään, ei koskaan ottanut syliin, eikä koskaan tuonut tuliaisia”.

Turvautuessaan hoitavaan henkilöön ja kertoessaan tälle tapahtuneesta, vanhus toivoo tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Kuulluksi tuleminen voidaan vanhukselle tarjota, mutta ymmärtäminen ei aina ole mahdollista.

Ymmärtämistä saattaa haitata vanhuksen vaikeus ilmaista itseään, taipumus sukeltaa suoraan asian ytimeen tai kyvyttömyys esittää asiat tapahtumisjärjestyksessä. Millään niistä ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä, kerrotun tunnesisällön tavoittaminen ja vastaanottaminen on tärkeää.

  • Kun ymmärtää, että ei ymmärrä, hoitava henkilö voi kuitenkin osoittaa tukensa eläytymällä vanhuksen tarinaan.   

Koska oivallusta tapahtuu tietoisuuden kaikilla tasoilla, myös muistisairas vanhus saa kokemaansa käsitellyksi. Hoitavan henkilön on maltettava vain myötäillä, olla kiirehtimättä tai tulkitsematta ja antaa vanhuksen ”tehdä työ itse”.  

Hoitajan on ymmärrettävä myös, että vain harvoin asia hoituu kerralla. Yleensä läpielämisprosessi etenee vähitellen ja hoitajan on oltava valmis antamaan aikaansa yhä uudelleen, hetken kerrallaan.


Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.

Porkka, S-T. (2024). Muistisairaan osaava kohtaaminen. Salo: Yhtymä Porkka & Porkka. [E-kirja] Saatavissa osoitteessa https://prinsiippi.fi

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:

Edellinen
Edellinen

TUNTEITA JA VASTATUNTEITA

Seuraava
Seuraava

SALASSAPITO, VAITIOLOVELVOLLISUUS JA TYÖNOHJAUS