MUISTISAIRAS VANHUS TARVITSEE KANNATTELUA

Muistisairas vanhus joutuu kohtaamaan torjutut tunteensa läpieläessään menneisyyden tapahtumia ja tehdessään inventaariota elämästään. Siihen hän tarvitsee avukseen toisen ihmisen, joka kannattelee häntä ja auttaa käsittelemään tunteita.

Muistisairaalla on tarve palata menneeseen ja tehdä inventaario elämästään     

Muistisairauden olemukseen kuuluu, että se vie vanhuksen menneisyyden tapahtumien äärelle. Jopa ennen puheen kehittymistä muistiin ”nauhoittuneet” asiat saattavat aktivoitua kokemuksiksi tässä ja nyt (Foulkes & Anthony 2002). Menneisyys ja nykyisyys esiintyvät kokemuksena yhtä aikaa.

• Muistisairaan hoidossa korostuvat tässä ja nyt -tilanne sekä siellä ja silloin -mielikuvat.

Hoitavan henkilön on suhtauduttava kaikkeen kuulemaansa kunnioituksella ja sillä ajatuksella, että kerrottu on vanhukselle täyttä totta; alkuperäinen ja aito tunne ja käsitys asioista.

Vanhus pelkäsi, että isä näkee kaurapeltoon karanneet lehmät ja antaa selkään. Isä oli “julma mies, joka ei koskaan ottanut syliin, eikä koskaan tuonut tuliaisia”.

Kaikilla korkeaan ikään ehtineillä ihmisillä on ”myöhemmäksi” siirrettyjä tai kokonaan torjuttuja käsittelemättömiä asioita. Ne pysyvät torjuttuina vain ponnistuksin, eivät häviä mihinkään ja odottavat esiin pääsyä. Muistisairauden myötä kehittyvä pidäkkeettömyys avaa portit ja menneisyyden tapahtumat nousevat käsittelyyn.   

Elämän varrella, esimerkiksi pyöreitä täyttäessä tehdyt väli-inventaariot helpottavat menneisyyden tapahtumien läpielämisurakkaa. Kannattaa myös käsitellä vastoinkäymisensä, pettymyksensä ja surunsa heti kun tuntuu, että jaksaa.

Hoitava henkilö ”perii hoidettavansa lapsuuden”. Muistisairas vanhus voi sijoittaa hoitajaan menneisyyden ihmisten ominaisuuksia, jotka eivät kuulu tälle. Jotta pystyy auttamaan inventaariota tekevää vanhusta, hoitajan on ymmärrettävä mistä on kysymys ja kestettävä esimerkiksi osakseen saama symbolihenkilön rooli tai tunteensiirto ja vastatunteet.

Muistisairaan tavoitteena on saada korjaavia kokemuksia. Hän toivoo hoitajalta reagointia esille otettuun asiaan ja odottaa, että hänen kommunikointiyrityksensä huomataan ja niihin tartutaan.

• Ihminen ei koskaan ole liian vanha tai muistamaton tarvitakseen toiselta ihmiseltä hyväksyntää.  

Huolenpito ja kannattelu (Holding)

Muurisen (2011) lainaamat Winnicott (1945) ja Ogden (2005) toteavat, että hoidettava saattaa tarvita ”holding-ympäristön, jossa hän voi saada itsensä psykologisesti kokoon ja jossa hän voi kokea, että hänet tunnetaan läpikotaisin ja hyväksytään puutteistaan huolimatta”.

Vesterinen (2010) muistuttaa Winnicottin (1960) käsitteestä ”riittävän hyvän äidin holding” ja kuvaa sitä Tähkää (1997) lainaten ”ilmapiirinä kaiken kyllästävästä hyvästä olosta, lämmöstä ja turvallisuudesta”.

• Vanhuksen suhtautuminen vaikeisiin tunteisiin riippuu siitä, miten ne on otettu vastaan hänen lapsuudessaan.

Rouva R:n äiti oli aikoinaan hävinnyt johonkin, mutta kukaan ei kertonut mihin. Aikuiset eivät vastanneet tytön kysymyksiin, käskivät vain olla reipas ja jatkaa leikkejä.

Holding ei ole vain passiivista kannattelua, vaan tähtää elämän varrella syntyneiden kokemusten ja niihin liittyvien tunteiden purkamiseen. Tunteet muuttuvat vanhukselle sitä helpommiksi kestää mitä enemmän niitä sallitaan, siedetään ja kannatellaan. Siihen vanhus tarvitsee kokemuksiaan jakavan ja peilaavan toisen ihmisen.

Muistisairaan hoidossa holding tarkoittaa hoitajan tapaa kannatella, eli tukea vanhusta niin, että tälle mahdollistuu kokemusten ja tunteiden sanallinen tai sanaton ilmaisu ja käsittely sekä implisiittinen oppiminen ja oivallusten syntyminen. 

Muistisairaus tuo mukanaan ajoittaista taantumista lapsenomaiseen ja itsekeskeiseen käyttäytymiseen. On erittäin tärkeää luoda hoitopaikkaan luottamuksen ilmapiiri, jossa vanhuksen käyttäytymisen syy ymmärretään ja sitä siedetään.

Kun hoitaja kannattelee ja sanoittaa vanhuksen kokemia tunteita – yrittämättä heti poistaa niitä – vanhus saa asioita käsitellyiksi ja voi samalla oppia uusia toimintatapoja hankalista tunteista ja tilanteista selviämiseen.  

Hoitajan eläytyvä osallistuminen menneisyyden tapahtumien läpielämiseen herättää vanhuksessa halun samaistua hänet hyväksyvään, turvalliseen ja rauhoittavaan ihmiseen. Juntumaan (2008) mukaan myös tunnetasapainon saavuttamisen kyky siirtyy silloin vanhukseen, eivätkä muistot saa enää aikaan samaa ikävää reaktiota.

Tunteiden säiliönä toimiminen(Containing)

Muistisairasta hoitaessa saa toisinaan kuulla vanhuksen kertovan tai nähdä hänen elävän uudelleen jopa hyvin traumaattisia tapahtumia elämänsä varrelta. Hoitajan on silloin eläydyttävä tilanteeseen, kuunneltava ja tarkkailtava vanhuksen sanatonta ilmaisua. Neuvot ja jopa hyvää tarkoittavat lausahdukset ”älä itke” tai ”älä sure” voivat vanhuksesta tuntua mitätöinniltä.

Vanhukselle ei pidä kertoa mitä hän tuntee, vaan antaa hänen sanoa se itse. Hoitaja voi myös yrittää sanoittaa sen, mitä vanhus ei osaa itse ilmaista. Huomiot on kuitenkin aina esitettävä kysymyksen muodossa ja annettava vanhukselle mahdollisuus olla eri mieltä.  

Vanhus nostaa mieltään vaivaavia menneisyyden tapahtuman esiin saadakseen apua ja ymmärtääkseen paremmin mitä tapahtui tai purkaakseen tunteitaan ja päästäkseen yli tapahtuman satuttavuudesta.

• Vanhus ei ehkä osaa tai uskalla pyytää, mutta odottaa silti, että hoitaja tarttuu asiaan. 

Hoitajan on kuunneltava vanhusta, pohdittava, ihmeteltävä ja eläydyttävä hiljaa kerrottuun – ja mikäli tilanne sallii, kysyttävä lisää ja tarkennettava kuulemaansa. (Vrt. Perälä 2020.) Vanhukselle on annettava tilaa myös niiden tunteiden ilmaisuun, joita kumpikaan ei vielä ymmärrä.

• Empaattinen hoitaja tallettaa kohtaamiset vanhuksen kanssa mieleensä ja toimii tietämättään vanhuksen tunteiden säilöjänä. Ellei hoitaja ymmärrä mistä on kysymys, hän uupuu.

Säiliönä toimimiseen (containing) kuuluu kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa hoitaja ottaa vastaan hoidettavan kertoman asian sisällön, esimerkiksi vanhuksen tarpeet, odotukset tai pelot. Toisessa vaiheessa hoitaja säilyttää ja pohtii asiaa, ja kolmannessa vaiheessa hän palauttaa sen hoidettavalleen. (Vrt. Perälä 2020.)

Hoitajan on annettava aikaa paitsi vanhukselle myös itselleen. Hänen on pohdittava kuulemaansa rauhassa ja varmistettava, että ei anna omien kokemustensa, toiveidensa, oletustensa tai vaikka ennakkoluulojensa vaikuttaa käsitykseen vanhuksen kertomasta asiasta.

Kaikkea ei voi mitenkään ymmärtää, mutta hoitajan on kuitenkin otettava tunteet vastaan ja yritettävä löytää lähestymistapoja, joiden avulla vanhuksen tunteita voisi muuttaa helpommin ymmärrettävään ja vähemmän ahdistavaan muotoon.

• Hoitajalla on vain harvoin mahdollisuus palauttaa säilömänsä sanallisessa muodossa takaisin vanhukselle.

Oman prosessointinsa seurauksena hoitajalla on kuitenkin enemmän ymmärrystä ja paremmat mahdollisuudet tukea vanhusta. Hän voi ottaa aidommin osaa ja antaa kysymyksiä esittämällä vanhukselle mahdollisuuden nähdä asioiden toinen ja mahdollisesti lohdullisempi puoli.

Säilöttyjen tarpeiden, odotusten tai pelkojen rakentava palauttaminen edellyttää, että hoitaja osaa esittää asian vanhuksen alkuperäistä kokemusta ja tunnetta kunnioittaen.

• Palauttaminen voi olla sanallista tai sanatonta, se voi myös olla eläytymistä ja sen osoittamista, että vanhuksen tunne on validi.

Usein riittää, että vanhus on saanut purkaa sydämellään olevan asian ja käsitellä sen korjaavan kokemuksen ja implisiittisen oppimisen avulla.

Vanhus ei enää puhunut mitään, mutta seurasi hoitajia kaikkialle ja pyrki aina seisomaan mahdollisimman lähellä hoitajaa. Hoitajat nappasivatkin hänet usein kainaloonsa ja vanhus tuntui nauttivan siitä.

Jokaisen onnistuneen kohtaamisen myötä vanhus on askeleen lähempänä oivallusta, jota tapahtuu myös tiedostamattomalla tasolla. Hän on myös askeleen lähempänä rauhaa, jonka menneisyyden tapahtuman läpieläminen tuo.

Muistisairaan vanhuksen hoitaminen on vaativa tehtävä                                  

Muistisairaiden hoitopaikoissa henkilökunnan tehtävänä on toimia vanhuksille ja omaisille kannattelijoina, uskottuina ja kannustajina, tulkkeina ja sovittelijoina... Henkilökunnan on rakennettava yhteisöstä vanhukselle turvapaikka, jossa vallitsee luottamus eri osapuolten välillä.

• Luottamus syntyy yhdessä noudatettavien rajojen, olosuhteiden pysyvyyden ja yhteiselon riittävän keston myötä. 

Kotihoidossa velvoite lankeaa kodissa piipahtelevalle työntekijälle, omaisille ja erityisesti omaishoitajalle. Omaishoitajan rasitteena voi kuitenkin olla väsymys, yhteisen elämäntaipaleen varrella kertyneet kokemukset, kääntynyt huolenpitosuhde tai esimerkiksi omanlaisekseen kehittynyt tunneyhteys, jonka olisi mahdollisesti muututtava täysin uudenlaiseksi. 

Muistisairasta hoitavan henkilön, olipa hän omainen tai hoitaja, on perustettava työskentelynsä pitkälti omiin tuntemuksiinsa ja olettamuksiinsa. Hänen on myös opittava tunnistamaan omat kokemuksensa, mennet ja nykyiset, ja erottamaan ne vanhuksen kokemuksista.

• Hoitotyö perustuu vahvasti oikein kohdistettuun empatiaan, joka auttaa näkemään apua tarvitsevan hädän ja tuen tarpeen ja herättää halun auttaa häntä.

Tarinat ja niiden kuunteleminen ovat olennainen osa ihmissuhdetyötä ja empaattiseen vuorovaikutukseen kuuluu kyky samastua toisen tarinaan siten, että tavoittaa hänen ajatuksiaan, tunteitaan ja tulkintojaan.

• Ainoa keino ymmärtää vanhuksen tarinan sisältämiä merkityksiä on peilata niitä omiin ajatuksiin, kokemuksiin ja tunteisiin. Tämä on hoitotyössä se kohta, jossa kuultu tarina siirtyy hetkeksi osaksi kuulijan omaa kokemusmaailmaa ja voi satuttaa. (Tenhunen 2015.)

Vaikeita elämänkokemuksia läpikäyvää vanhusta hoitavat omaiset ja työntekijät joutuvat toisinaan ottamaan vastaan vahvoja tunnepitoisia ilmaisuja ja ovat itsekin vaarassa ahdistua. Ikävänä seurauksena voi olla hoitajan omia tunnereaktioita, jotka saavat hänet turvautumaan esimerkiksi torjuntaan tai vähättelyyn.   

• Hoitavat henkilöt tarvitsevat koulutusta, tukea ja työnohjausta, jotta he ymmärtäisivät paremmin muistisairautta, vanhusta ja itseään, ja välttäisivät sijaistraumatisoitumisen.

Saarela ja Hiltunen (2013) toteavat, että: ”Mitä paremmin työntekijä kykenee arvioimaan ja säätelemään omaa vireystilaansa ja kehotietoisuuttaan, sitä paremmin hän kykenee ennalta ehkäisemään sijaistraumatisoitumista.”

Hoitajan on myös ymmärrettävä oman kestokykynsä rajat. Hearst ja Brown (1995) ilmaisivat asian toteamalla: ”Oman omnipotenssin ja yksinselviämisen vaatimuksen tilasta on hyvä päästä jakamiseen ja oman heikkouden ja tarvitsevuuden myöntämiseen.”

• Työnantajan on huolehdittava siitä, että muistisairaita hoitavat henkilöt pääsevät purkamaan kokemuksiaan ja tunteitaan luottamuksellisessa ja säännöllisessä työnohjauksessa.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa                                               

Foulkes, S. H. & Anthony, E. J. (2002, 2. painos). Group Psychotherapy. The Psychoanalytic Approach. London: Karnac Books.

Hearst, L. E. & Brown, R. (1995). Simultaneous Supervision and Personal Analysis. Teoksessa M. Sharpe (toim.), The Third Eye. London and New York: Routledge, 25–35.

Juntumaa, R. (2008). Psykoanalyysi oppimisprosessina. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 217. Väitöskirja.

Muurinen, P. (2011). Transferenssi-illuusio ja kehityksellinen illuusio psykoterapeuttisessa hoitosuhteessa. Psykoterapia (2011), 30(4), 346–359.

Perälä. E. (2020). Säiliönä toimiminen työnohjaajan tehtävänä. Teoksessa T. Tenhunen & S-T. Porkka (toim.), Vapaaehtoistyön työnohjauksen teoriaa ja käytäntöä. (s. 135–141). Helsinki: MIELI Suomen Mielenterveys.

Saarela, T. & Hiltunen, P. (2013). Vaikeasti traumatisoitunut vanhus. Lääkärilehti 4/2013, 217–223.

Tenhunen, T. (2015). Myötätuntouupuminen kriisipuhelimen tukihenkilöiden uhkana. Teoksessa S-T. Porkka & T. Tenhunen (toim.). Vapaaehtoistyön työnohjauksen erityispiirteitä (127–140). Helsinki: Suomen Mielenterveysseura. 

Vesterinen, M. (2010). Unohdus, muistaminen, eheytyminen lapsuuden traumassa. Psykoterapia (2010), 29(1), 3–19.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: