TOISEUTTAMINEN MUISTISAIRAAN HOIDOSSA

Toiseuttaminen tarkoittaa, että jotain ryhmää tai yksilöä pidetään erilaisena, vieraana tai alempiarvoisena. Muistisairaat ovat otollinen kohderyhmä toiseuttamiselle, kun he tekevät inventaariota elämästään ja ovat ajoittain tavoittamattomissa omassa maailmassaan. 

On olemassa vaara, että hoitava henkilö pyrkii erottautumaan hoidettavistaan toiseuttamalla heitä. Se tapahtuu luomalla syrjintään ja eriarvoisuuteen johtavaa hierarkiaa, jossa muistisairas vanhus on asuin- tai hoitoyhteisössä ulkopuolinen ja huonommassa asemassa kuin hoitajansa.  

• Toiseuttaminen tapahtuu määrittelemisen, nimeämisen, luokittelemisen, identifioimisen, kategorioimisen ja ulossulkemisen kautta.

Mitä toiseuttaminen on?

Toiseuttamisella (othering) tarkoitettiin alun perin psyykkistä prosessia, jolla ihminen erottautuu muista ja luo kategorioita esimerkiksi sukupuolen, kansallisuuden, uskonnon tai ihonvärin mukaan. 1970-luvulla käsitteeseen liitettiin sosiaalinen ulottuvuus ja toiseuttamista alettiin käyttää myös synonyyminä syrjinnälle. (Morrison 2020.)

Nykyään toiseuttamisella tarkoitetaan prosessia, jossa toinen ihminen nähdään erilaisena, vieraana tai vähemmän täysivaltaisena suhteessa itseen tai yhteisön normeihin. Se voi ilmetä esimerkiksi stereotyyppisinä käsityksinä ja toisen ihmisen tai ihmisryhmän näkemisenä vain ulkoisten piirteiden tai toiminnan kautta.

• Sairauden edetessä yhteisön sosiaalisten sääntöjen merkitys muistisairaalle vanhukselle vähenee – samoin yhteisön osoittama arvostus pidäkkeettömästi toimivalle vanhukselle.

Toiseuttaminen voi näkyä esimerkiksi siinä, että hoidettava määritellään hänen diagnoosinsa tai oireidensa kautta, jolloin hänen yksilöllisyytensä ja ainutkertainen elämänkokemuksensa jäävät taka-alalle. Hän ei ole enää oman tarinansa kertoja, vaan hoitavan henkilön tulkinnan kohde (Laine 2007).

• Toiseuttaminen liittyy usein negatiivisiin mielikuviin, stereotypioihin ja syrjintään, jossa erot nähdään heikkouksina tai uhkina. 

Hoitavien henkilöiden toiseuttamisen taustalla onkin tarve luoda ja ylläpitää oman ryhmän yhtenäisyyttä ja identiteettiä suhteessa näihin "toisiin".

Nuori hoitaja oli siirtymässä somaattisesta sairaalasta työhön psykiatrisen sairaalan muistisairaiden osastolle. Läksiäisiksi hän sai työtovereilta ”hilpeän” varoituksen: ”Hoitajat muuttuvat hoidettaviensa kaltaisiksi.” 

Toiseuttaminen jakaa ihmiset subjekteihin ja objekteihin ja toimii vallan välineenä. Sen seurauksena on toiseutetun henkilön tai ryhmän jäsenten eristyneisyys ja syrjintä sekä toistuvat väärinkäsitykset.

Toiseuttamista voi esiintyä monilla tasoilla, kuten kulttuurisessa, poliittisessa tai yksilöllisessä kontekstissa, ja se vaikuttaa usein siihen, miten ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Toiseuttaminen ei siis ole vain yksilön asenne, vaan rakenne – tapa, jolla yhteiskunta ja kieli tuottavat eroja ihmisten tai ihmisryhmien välille.

Toiseuttamisen muodot

Toiseuttaminen voi ilmetä useilla tasoilla. Se voi ilmetä kielellisesti, kulttuurisesti ja emotionaalisesti.

• Yksi yleisimmistä muodoista on kielellinen toiseuttaminen, jossa hoitotyön kieli muodostaa epäsymmetrisen suhteen. Kun hoitaja käyttää ammatillista jargonia ja termejä, hän voi tahtomattaan muuttaa hoidettavan kokemuksen abstraktiksi ja vaikeaksi ymmärtää. (Yalom 2002.)

Buberin (1993) erottelu ”Minä–Sinä” ja ”Minä–Se” -suhteista valaisee tätä asetelmaa: toiseutetusta hoidettavasta tulee ”Se”, eli hoidon kohde, kun taas eettisessä hoidossa hän on ”Sinä”, ainutkertainen toinen.

Myös Levinas (1985) toteaa, että kielellinen toiseuttaminen etäännyttää ihmisen, esimerkiksi puhumalla hänestä pelkkinä oireina. Diagnostinen toiseuttaminen syntyy, kun diagnoosi muuttuu ihmisen identiteetiksi ja häntä kuvataan ongelman kautta.

Kielellinen toiseuttaminen voi olla peiteltyä vihapuhetta tai tapahtumien vääristelyä, syrjintää, mikroaggressiota, kyseenalaistamista, rajojen ylittämistä tai epäasiallista vitsailua. Se voi olla myös välinpitämättömyyttä vanhuksen yksityisyydestä ja intimiteetistä, kun hänestä puhutaan muiden kuullen.

Kielellinen toiseuttamista voivat olla myös yleistykset, stereotypiat, uhriuttavat ilmaisut ja ilmaisut, jotka saavat ”toiset” kuulostamaan taakalta, esimerkiksi ”vanhuspommi” tai ”kestävyysvaje”. Myös vanhusten ylenpalttinen kehuminen tai normaalien toimintojen ihastelu on hyvää tarkoittaessaankin toiseuttavaa.  

Alentava tai lapsenomainen puhe voi tutkimusten mukaan lisätä muistisairaan ahdistusta ja levottomuutta. Hän aistii äänensävyn ja suhtautumistavan, vaikka sanat eivät aina olisi ymmärrettäviä. Toiseuttaminen voi myös johtaa hoitajan ja hoidettavan emotionaaliseen etääntymiseen.

Toiseuttava puhetapa muistisairaiden hoidossa heijastaa yhteiskunnassa valitettavan yleisiä käsityksiä vanhuudesta, sairaudesta ja ihmisarvosta. Se ei ole vain yksilön asennekysymys, vaan kulttuurisesti opittu tapa puhua “heistä”. Tässä asiassa katseet kääntyvät erityisesi hoitoalan oppilaitosten ja työnohjaajien suuntaan; kielen avulla hoitajat voivat tehdä näkyväksi muistisairaan vanhuksen ihmisyyden ja tartuttaa suvaitsevampaa asennetta myös oman työpaikan ulkopuolelle.

• Toinen muoto on kulttuurinen tai sosiaalinen toiseuttaminen, jossa hoidettavan tausta, kuten sukupuoli, kulttuuri, kieli tai identiteetti jää huomaamatta tai tulee mitätöidyksi. Kulttuurinen toiseuttaminen tapahtuu myös, jos hoitaja pitää omia normejaan lähtökohtana ja asettaa hoidettavan niiden ulkopuolelle.

• Kolmanneksi voidaan puhua emotionaalisesta toiseuttamisesta, jossa asiakkaan tunteita käsitellään teoreettisina objekteina eikä autenttisina kokemuksina. Emotionaalinen toiseuttaminen tapahtuu, jos hoitaja suhtautuu hoidettavansa tunteisiin teknisesti ilman inhimillistä kuulemista. (Levinas 1985.)

Toiseuttaminen muistisairaiden hoitotyössä

Muistisairaan vanhuksen kohtaamisessa tärkeää on tärkeää herkkyys hänen tuntemuksilleen sekä ymmärrys, että hänen kertomansa on totta ja hänen teoillaan on aina tarkoitus ja mieli.

Hyvä hoitaja etsii ja tunnistaa muistisairaan vanhuksen kyvykkyyden ja kompetenssin, uskoo häntä, on hänen puolellaan ja arvostaa häntä. Hyvässä hoidossa pyritään noudattamaan vanhuksen omaa tahtoa ja toiveita niin pitkälle kuin mahdollista.

Hoitotyö on inhimillisen kohtaamisen tila, jonka ydin on hoitavan henkilön ja hoidettavan välinen suhde. Suhde ei ole vain ammatillinen vaan myös eettinen ja se näkyy hoitajan tavassa kohdata muistisairas vanhus: subjektina vai objektina, tasavertaisena vai määriteltynä 'toiseksi'.

Toiseuttamisessa korostetaan sitä, miten joku tai jokin ryhmä poikkeaa yleisestä normista. Hoidettavien kokemukset, tarpeet ja arvot sekä heidän yksilöllisyytensä sivuutetaan.  

Toiseuttaminen on myös sitä, että hoitavat henkilöt lokeroivat ja vahvistavat lokeroiden välisiä muureja ”toisten” ominaispiirteiden jatkuvalla toistelemisella ja korostamisella. (Morrison 2020.) Tämä voi johtaa siihen, että koko ryhmää kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja vanhusten osallistumista yhteisöön tai yhteiskuntaan rajoitetaan. 

• Toiseuttaminen on eettinen, ammatillinen ja inhimillinen asia.

Toiseuttaminen on sosiaalista tai jopa fyysistä ulossulkemista, ohittamista ja leimaamista sosiaalisesti alempiarvoiseksi (vrt. ostrakismi). Se voi tapahtua kielen, vallan tai tulkinnan kautta, ja sillä on merkittävä vaikutus hoitosuhteen laatuun ja hoidettavan kokemukseen itsestään.

• Eettinen hoitotyö on ennen kaikkea kohtaamista, jossa toinen ihminen saa olla myös tarvitseva ja haavoittuva toinen.

Muistisairaiden vanhusten hoito on eettisesti erittäin vaativaa. Se edellyttää tahdikkuutta sekä kielellistä ja vuorovaikutuksellista herkkyyttä. Kieli voi hoitotyössä joko vahvistaa tai heikentää hoidettavan itsetuntoa ja ihmisarvoa. Toiseuttavalla puheella muistisairas vanhus kutistetaan diagnoosiksi tai hoivan kohteeksi.

Eettisyys muistisairaan vanhuksen hoidossa tarkoittaa tietoista pyrkimystä säilyttää hoidettavan subjektius myös silloin, kun hänen kognitiiviset kykynsä ovat heikentyneet.

Toiseuttamisen syitä ja seurauksia

Toiseuttaminen on inhimillinen ja kulttuurisesti rakentunut ilmiö. Siihen on useita biologisia, psykologisia, sosiaalisia ja historiallisia syitä.

Psykologisia syitä

Ihmisellä on luontainen tarve kuulua ryhmään. Ryhmään kuuluminen luo turvaa ja yhteisöllisyyttä, mutta samalla syntyy vastakkainasettelua “meidän” ja “muiden” välillä.

Ihmismieli pyrkii yksinkertaistamaan ja jäsentämään monimutkaista maailmaa luokittelun avulla. Se johtaa helposti stereotypioihin, yksinkertaistettuihin käsityksiin muista ryhmistä.

Erilainen tai tuntematon herättää usein epävarmuutta, jota torjutaan ottamalla etäisyyttä. “Toinen” on uhka tai ongelma, ei osa meitä. Ihminen toiseuttaa myös rakentaakseen identiteettiään ja hallitakseen epävarmuuttaan. 

Sosiaalisia ja kulttuurisia syitä

Toiseuttaminen on vallankäyttöä. Sen avulla jotkut voivat asettua muiden yläpuolelle ja oikeuttaa eriarvoisuuden. Yhteisöissä luodaan myös käsityksiä siitä, mikä on normaalia tai hyvää. Se, joka poikkeaa siitä, määritellään helposti ”toiseksi”. Historian, median ja koulutuksen tarinat voivat myös ylläpitää ”me vastaan ne” -rakenteita.

Eksistentiaalisia ja filosofisia ulottuvuuksia

Filosofisesti voidaan ajatella, että ihminen ymmärtää itsensä vain suhteessa toiseen. Pelko omasta erilaisuudesta, kuolevaisuudesta ja haavoittuvuudesta saa toiseuttamaan ja näkemään toisen ihmisen “vähemmän inhimillisenä”. Toiseuttamalla voi hetkellisesti myös vahvistaa omaa identiteettiään.

Toiseuttaminen voi johtaa muistisairaiden vanhusten esineellistämiseen, pahimmillaan jopa demonisointiin.

Opiskelija tuli tutustumaan muistisairaiden osastoon. Hän pysähtyi ovelle ja siirsi kaulaketjussa paitansa sisällä olleen ristin paidan päälle ennen kuin tuli sisään.

Toiseuden vastakohta ei ole "samanlaista", vaan kuulumista – ja kuuluminen ei vaadi, että ihmiset olisivat kaikki samanlaisia. Se tarkoittaa, että eroavaisuudet tunnustetaan yhteiskunnassa, jossa "me" sisältää kaikki ihmiset. (Powell 2017.)

Toiseuttamista voidaan välttää tai purkaa

Toiseuttamista voidaan välttää opettelemalla tunnistamaan, miten toiseuttamisen tuloksena yhteisössä syntyy ”meitä” ja ”heitä”. Kuunnellaan vanhusta ja annetaan hänen määritellä itse itsensä, ei puhuta hänen puolestaan ja tarjotaan muistisairaalle hänen yksilöllisten tarpeidensa mukaista hoitoa.

• Kohdataan jokainen vanhus ainutkertaisena yksilönä.

Levinasin (1985) mukaan eettinen suhde alkaa vasta, kun näemme toisessa hänen ihmisyytensä, emme sitä miten hänet määritellään.

Huolehditaan, että kaikki muistisairaan kanssa tekemisissä olevat asuin- tai hoitoyhteisön jäsenet toimivat yhteisten eettisten periaatteiden mukaan ja kannetaan hyvän hoidon edellyttämä vastuu: nähdään hoidettava subjektina, ei objektina.

Otetaan vanhuksen omaiset ja läheiset mukaan tasaveroisina vanhuksen elämän ja hänelle sopivan hoidon asiantuntijoina. Opetellaan tasaveroinen ja vastavuoroinen tapa kommunikoida ja neuvotella heidän omista ja vanhuksen tarpeista hoidon aikana.

• Tarjotaan sekä henkilökunnalle että omaisille asiatietoa muistisairauksista ja sen vaikutuksista vanhuksen käyttäytymiseen.   

Yalom (2002) korostaa läsnäolon merkitystä: todellista muutosta syntyy vain tilanteessa, jossa hoitava henkilö uskaltaa olla läsnä ihmisenä, ei vain asiantuntijana.

Se edellyttää kaikilta muistisairaan kanssa toimivilta henkilöiltä kykyä havainnoida ja arvioida omaa tapaansa puhua, vallankäyttöään ja vanhuksen toiminnasta tekemiään tulkintoja sekä niiden vaikutusta muistisairaaseen vanhukseen.

• Hoitavalla henkilöllä on aina valtaa hoidettavaansa ja hänen on tarkoin mietittävä, miten sitä käyttää.

Toiseuttamisen purkaminen ei tarkoita, että kaikkia hoidettavia pidettäisiin samanlaisina. Se tarkoittaa, että erilaisuus tunnistetaan ja tunnustetaan ilman hierarkkista asetelmaa.

Muistisairaat vanhukset ovat pidäkkeettömiä ja tunteidensa vietävissä. He sijoittavat menneisyyden ihmisten ominaisuuksia nykyisiin ihmisiin ja käyttäytyvät sen mukaan.

Erityisen vaikeaksi menneisyyden mielikuvien kanssa kipuilevan muistisairaan kohtaaminen on, mikäli hoitavan henkilön minäkuva ja työidentiteetti ovat hataria tai vasta kehittymässä. Hoidon haastavuutta lisää, jos tavoitteena on saada aikaan edistysaskelia tai hallita kaikkia arjen tilanteita.

• Ainoa toimiva ja riittävän hyvä ratkaisu on opetella ymmärtämään muistisairaan maailmaa ja kohtaamaan hänet hänen ehdoillaan.  

Vanhuksen ja hänen elämänhistoriansa tunteminen on vuorovaikutukselle korvaamaton tuki ja se auttaa näkemään muistisairaan henkilön kokonaisena ihmisenä. Kun hoitaja tietää, että hoidettava on ollut opettaja, muusikko tai metsuri, puhe ja toiminta voivat kytkeytyä hänen identiteettiinsä, ei vain hänen tämänhetkisiin rajoituksiinsa.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Buber, M. (1993). Minä ja Sinä. Helsinki: Kirjapaja.

Laine, T. (2007). Miten kokemusta voidaan tutkia? Tampere: Tampere University Press.

Levinas, E. (1985). Ethics and Infinity: Conversations with Philippe Nemo. Pittsburgh: Duquesne University Press.

Morrison, T. (2020). Toiseuden synty. Helsinki: Tammi.

Powell, J. A. (8.11.2017). Us vs them: the sinister techniques of ‘Othering’ – and how to avoid them. http://bit.ly/48D3bI0

Yalom, I. D. (2002). The Gift of Therapy. New York: HarperCollins.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: