Prinsiippi

OTE ARTIKKELISTA:

Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.

Yhteyden luominen (s. 192–193)

Tuohimetsä (2009) lainaa Sterniä ym. (1998), jotka kuvaavat yhdessä koettujen 3–4 sekunnin mittaisten present moment -hetkien myötä syntyvää intersubjektiivista tietoisuutta. Stern ym. toteavat, että ”minulla on oma kokemukseni sekä lisäksi toisen kokemus omasta kokemuksestani sellaisena, kuin se heijastuu takaisin toisen silmistä, äänensävystä, kasvojen ilmeestä ja vartalon liikkeistä”.  

Tuohimetsän (2009) mukaan on olemassa toimiva fyysinen simulaatiojärjestelmä, jonka avulla ihminen voi välittää toiselle pyrkimyksiään, tunteitaan ja tarkoituksiaan. Se tapahtuu tiedostamattomasti, ohjelmoidusti ja predeklaratiivisesti.

Ihminen voi fyysisen simulaatiojärjestelmän avulla päästä virittyneisyyden ja samaistumisen tilaan, joka on yhtenevä toisen henkilön kanssa. Terapeutti, joka on perillä tästä, ymmärtää, että käsitteellinen hahmottaminen ei ole keskeistä ja hoidon sävy muuttuu ratkaisevasti vähemmän autoritaariseksi. Ristiriitatilanteita tai umpikujia on vähemmän, kun terapeutti etsii biologispohjaista resonanssia potilaansa kanssa luottaen siihen, että hoito voi auttaa, vaikka oivalluksia ei syntyisikään. 

Yhteyden luominen muistisairaaseen vanhukseen tapahtuu ilmeiden, eleiden, kosketuksen ja äänen avulla. Näiden käytössä ei saa ilmetä ristiriitaisuuksia. Vanhus huomaa ristiriidan heti, ja se saa hänet varautuneeksi, jopa vetäytymään vuorovaikutuksesta. Luontevana ja vanhusta kunnioittavana kohtaamisen keinona validoiva lähestymistapa on jokaisen empatiakykyisen ihmisen opittavissa. Tarvitsee vain luopua yksinomaan realiteetteja arvostavasta asenteesta ja opetella yhteyden luomisen keinot. (Porkka, 1996; 1998; Porkka, Suomi & Suomi, 1993.)

Muistisairas vanhus kohdataan aina olettaen, että hän on sillä hetkellä orientoitunut aikaan ja paikkaan. Vasta kun huomataan, että niin ei ole, ryhdytään validoimaan. 

Rouva S. kyseli usein edesmennyttä miestään Mattia. Kun hänelle kerrottiin, että Matti on kuollut, hän saattoi sanoa: ”Ai niin, en muistanut.” Usein hän kuitenkin kivahti: ”Eikä oo, juurihan se tästä lähti.” Tämä oli merkki hoitajille siitä, että oli siirryttävä validoimaan.

Validoija keskittyy vanhukseen, siirtyy ajassa hetkeen, jota hän elää ja pyrkii tavoittamaan hänen tunnetilansa (vrt. Quinodoz, 2010, 85–86). Nonverbaalinen viestintä on sovitettava tunnetilaa myötäileväksi, ja mikäli vanhus kykenee kommunikoimaan sanallisesti, toistetaan jotain hänen sanomaansa tai kerrataan sen ydin.

Toistaminen suoritetaan parin, kolmen lauseen ajan ja tavallisesti vanhus jo silloin uskoo, että tulee kuulluksi. Yhteyden synnyttyä validoija toimii kuin reportteri ja ryhtyy kyselemään. Vanhus kertoo usein mielellään ja on helpottunut siitä, että häntä kuullaan ja uskotaan. Edellytyksenä kuitenkin on, että kysely suoritetaan vilpittömän ystävällisessä hengessä.

Puhekykynsä menettäneen vanhuksen kanssa kommunikoidaan nonverbaalisti, mutta hänen tunteitaan pyritään myös sanoittamaan. Tunnetilan peilaamisen tai sen sanallisen kuvauksen osuessa kohdalleen vanhus usein rohkaistuu ilmaisussaan. Validoitaessa vanhuksen paluu realiteetteihin helpottuu ja se saattaa tapahtua nopeastikin. 

Vanhus, joka osasi enää sanoa vain ”ei mittää, ei mittää”, tuli käytävällä hoitajaa vastaan. Vanhuksen silmät olivat kauhistuneet, hiki otsalla ja kädet tärisivät hänen toistellessaan vielä osaamiaan kahta sanaa. Hoitaja seisoi häntä vastapäätä, myös kauhistuneen näköisenä ja kädet vapisten. Tiiviin, mutta lyhyen katsekontaktin jälkeen vanhus rauhoittui huokaisten, otti hoitajaa kädestä kiinni ja lähti kuljettamaan häntä pitkin käytävää.

Nämä kohtaamiset vanhuksen kanssa kestävät vain muutaman minuutin. Vanhus rauhoittuu saatuaan varmuuden, että häneen uskotaan ja että hän on turvassa.

Rouva K. yritti saada osaston ulko-ovea auki ja vaati päästä kotiin. Hoitaja toisti vanhuksen sanat ”Pitää mennä kotiin?” ”Täytyy, muuten äiti kuolee”, sanoi rouva K. ”Mikä hätä äidillä oli?”, kysyi hoitaja, jolloin rouva K. huokaisi: ”Taas minä elän näissä vanhoissa muistoissa.”

Muistisairasta vanhusta validoiva työntekijä tai omainen joutuu tilanteisiin kuitenkin aina yllättäen ja on tehtävässään yleensä yksin. Hän joutuu ottamaan vastaan ja säilömään levottomuutta ja ahdistusta, mikä edellyttää kykyä kestää, sietää ja vastaanottaa kaikkia potilaan affektiivisia ilmaisuja (Juntumaa, 2008, 10–11). Vesterinen (2010) muistuttaa Winnicottin käsitteestä riittävän hyvän äidin holding ja Tähkän käsitteestä funktionaalinen objekti. Validoijan on kyettävä olemaan myös sijoitusten kohteena.

”Monet kliiniset vinjetit elävöittävät tekstiä erinomaisesti, ja monet kuvauksista ovat suorastaan koskettavia. Tätä aihepiiriä ei ole käsitelty dynaamisen psykologian kannalta tästä näkökulmasta aikaisemmin, sikäli kuin tiedän. Pidän kirjoitusta ja etenkin sen kliinistä osuutta arvokkaana ja erinomaisen hyvin suunniteltuun kirjaan sopivana.” –Artikkelin ennakkotarkastaja emeritusprofessori Johannes Lehtonen.

HETKEKSI MINÄ KÄÄNNYIN

Katsoin silmä tarkkana jaloissa leikkiviä lapsiani. Seurasin heidän kasvuaan, silittelin hiuksia ja ojentelin pudonneita leluja peläten menettäväni jotain tärkeää, jos edes hetken katson muualle. Mutta sitä en huomannut, että lasten kasvaessa suuremmiksi, sinä olit kasvanut pienemmäksi. Ryhtisi oli kumartunut, ranteesi muuttuneet hauraiksi kuin linnun luut.

Katsoin muualle vain hetken! Olin oppinut ajattelemaan sinua sellaisena, kuin olit vuosia sitten vihreällä nurmella juhlavaatteissasi. Silloin, kun siristelit silmiäsi aurinkoon päin täysissä voimissasi, ja elämä oli niin kuin vasta-alkanut kesä. Havahtuessani säpsähdin siihen, että hiuksesi olivat harmaantuneet ja elämänrytmi huomaamatta hidastunut.

Olin katsonut muualle vain hetken, ja sillä välin jotain sinusta oli jo lähtenyt tuulen matkaan. Silloin minä ymmärsin, että minulla ei tulisi koskaan olemaan enempää sinua, kuin minulla on nyt. Ja että puolinaisissa sanoissasi ja arkisissa eleissäsi tulisivat olemaan koko elämääni kantavat, rakkaimmat muistot.

Vain hetkeksi minä käännyin. Nyt en hetkeen käänny pois.

Lähde: Kivisalo, H. (2021). Jonain päivänä ymmärrät. Vantaa: Enostone.

Kuva Leena Korsumäki

George Orwell once said:

“The most terrible loneliness is not the kind that comes from being alone, but the kind that comes from being misunderstood; the loneliness of standing in a crowded room, surrounded by people who do not see you, who do not hear you, who do not know the true essence of who you are. And in that loneliness, you feel as though you are fading, disappearing into the background, until you are nothing more than a ghost, a shadow of your former self.

It’s that soul-deep ache of being surrounded by people—friends, family, colleagues—yet feeling completely invisible. You may smile, nod, and go through the motions, but inside, you feel a sense of isolation that words can’t fully capture. You feel as though no one truly gets you, as if the truest parts of you are hidden, left unrecognized, while the world only acknowledges the version of you that fits in.

This kind of loneliness hits hard because it isn’t about the absence of people; it’s about the absence of connection. You crave to be seen for who you really are, to have someone understand your soul’s language, your quirks, your dreams, and the complexities of your heart. But when you’re misunderstood, it feels as if there’s an unbridgeable gap between your inner world and the outside one. It’s like standing behind a glass wall, desperately hoping someone will look through and truly see you, only to realize they’re gazing right past you.” …

– Poimittu sivulta Classic Literature

KATSO MYÖS Muistisairaan vanhuksen yksinäisyys ja Näkymätön muistisairas vanhus